Ku se suhde loppu, jäi paljo kysymyksiä.
Mä en tienny, mistä suunnasta mä olisin alkanu etsiä vastauksia niihin mun kysymyksiin. Mä en oikein ees tienny, mitä mä halusin tietää. Vastauksia johonki. Ja se kummitteli mun mieles.
Välillä se tuska oli niin käsin kosketeltavaa, et musta tuntu, et mä sain siitä tuskasta kii. Sit, ku mä sain siitä kii, mä puristin sitä hengiltä. Siitä suhteen päättymisestä alko matka, joka vei mut syvemmälle siihen mun suhteeseen, ku mä olin ikinä ollu. Sen suhteen päättymisen seurauksena mä tutustuin Laastariin. Laastariksi sitä meidän suhteessa kutsuttiin silloin, ku meillä oli vielä suhde.
Mut se Laastari oli ollu mun elämäs paljon kauemmin kuin mä olin koskaan edes uskaltanu ajatella.
Kirje Laastarille:
”Me ei tunneta. Olet joskus ehkä kuullut minusta.
Meillä on yhteistä historiaa. Olisin jo aikaisemmin halunnut kirjoittaa sinulle, kun olin keskellä sitä sinun ja meidän yhteisen tutun tarinaa. Tai, siis... En tuolloin tiennyt sinusta mitään, mekin nähtiin pikaisesti, kun hän haki minut junalta.
No, nyt sanon: anteeksi! Hän taisi pettää sinun luottamuksesi muutaman kerran. Minun ainoastaan kerran, kunnolla. En tiedä, sattuuko sinuun puhua hänestä. Onko hän pystynyt pyytämään anteeksi tekojaan, sinulta? En tiedä, miksi koin tärkeäksi viestiä sinulle. Ehkä siksi, kun huomaan, etten pääse hänestä itse eroon.
Hänen haamunsa kummittelee nurkissani, hänen haamunsa muistuttaa olemassa olostaan. Hänen haamunsa on sellainen, joka tekee minut surulliseksi. Mutta toivottavasti et saanut yhtä syytä lisää vihata minua.
En halua vääntää veistä haavassa tai muutakaan.”
