My Winter My Wonderland

I'm definitely not a winter-kinda-girl. But seeing this makes me happy and warm inside.

"Tuulispää is back!"

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Mielenterveysyhdistys Taimi ry:n Kipunoita-jäsenlehdessä (2/2015) kesän korvalla.

Tuulispää is back! 

Tuulispään elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Hän on kirjoittanut tämänkin lehden sivuilla jatkavansa uteliaana kohti uusia elämän seikkailuja mutta myös jättänyt jäähyväiset teille, joihin hän tutustui Ruusan kahvilassa, vertaisryhmissä ja olkkarissa. Mutta tämän kirjoituksen otsikko “Tuulispää is back” ei ainoastaan jatka siitä, mihin hän edellisessä kirjoituksessaan jäi, vaan johdattaa lukijat siihen Tuulispään arkeen, jota hän niin kovasti kaipasi kaikki ne vuodet, jotka hän sairasti.  

Onneksi Tuulispäällä on hyvin aktiiviset vanhemmat, jotka soittelevat Tuulispäälle ja kyselevät töistä, harrastuksista, vapaa-ajasta. - Oletko muistanut syödä? kuuluu usein puhelimen toisesta päästä. Erityisesti Tuulispään äiti on ottanut omaksi elämäntehtäväkseen pitää huolen siitä, ettei Tuulispää-tytär enää rasita itseään liiallisella työnteolla, että Tuulispää vain (joskus) on. Tuulispään isä puolestaan yllättää tytärtään lähettämillään herkkupaketeilla. Näissä paketeissa on suklaata sekä muita Tuulispään herkkuja, ja ne ovat aina yhtä mieleisiä yllätyksiä. 

Siellä, mistä Tuulispää tulee, on aina arvostettu työntekoa ja työteliäisyyttä. Työ on ollut mitta, jota ihmisestä on käytetty. Sairastuttuaan Tuulispää koki menettäneensä arvonsa ihmisenä, työtä tekevänä ja ahkerana yksilönä. Pieni puuhastelu ja arjen askareet eivät pystyneet täyttämään Tuulispään elämässä sitä aukkoa, jonka työelämä oli ottanut ja myöhemmin muuttanut salakavalasti narkomaniaksi. Kun sitten tuli jälleen aika palata (siihen kovasti kaivattuun) työelämään, liittyi siihen Tuulispään mielessä hyvin ristiriitaisia tunteita: jaksanko, osaanko, voinko, kelpaanko…

Työelämään paluu tapahtui  marraskuun 24. päivä 2014. Päivä, jonka Tuulispää tulee muistamaan koko lopun elämäänsä. Tuo päivä tulee edustamaan Tuulispään elämässä sitä hetkeä, kun hän alkoi taas uskoa omaan itseensä. Hän jaksoi, hän osasi, hän voi, ja hän ennen kaikkea kelpasi. Hän tarttui uusiin työtehtäviin päättäväisenä, täynnä tarmoa; hän huomasi, että häntä arvostetaan ja hänen mielipiteitään kuunnellaan. Hän tajusi, etteivät hänen taitonsa ja tietonsa olleet kadonneet mihinkään, ja hän kykeni oppimaan ja omaksumaan uutta.

Paluu työelämään on kuitenkin ollut valinnan tekemistä työn ja vapaa-ajan välillä, niiden arvottamista omina ja toisistaan riippumattomina asioina. Tuulispää tekee vajaata työviikkoa (90 prosenttia täydestä työajasta), jotta aikaa jäisi myös rakkaille harrastuksille sekä ennen kaikkea “työstä palautumiseen”. Tämä “työstä palautuminen” on Tuulispäälle verraten uusi asia, sillä aikaisempi työelämä vei hänet täysin mennessään. Työelämästä palautuminen vei loppujen lopuksi lähes neljä vuotta täysin poissa työelämästä. Tässä aikaisemmassa työelämässään Tuulispää meni tuulispään lailla: kotoa töihin ja töistä kotiin. Työ oli hänen elämänsä sisältö, muuhun oli vuosien kuluessa yhä vähemmän aikaa.

Tämä “työstä palautuminen” on, ja tulee varmasti aina olemaan, tasapainoilua mielenkiintoisten työtehtävien ja terveen itsekkyyden välillä. Joskus (tai käytännössä viitenä päivänä viikossa) on katsottava kelloon, laitettava tietokone kiinni ja todettava, että päivä on tullut työtuntien osalta täyteen. Se, mikä jäi tekemättä, ehtii odottaa huomiseen… On aika lähteä harrastusten pariin tai moikkaamaan Erkkiä ja muita olkkariin. On kenties aika pistäytyä ystävän kanssa Hulluilla Päivillä tai elokuvissa. Tai vain olla möllöttää kotona.

Joku saattaisi sanoa, etteivät ne työtunnit sinällään kerro mitään aktiivisuudesta tai työn tekemisen tehokkuudesta. Aivan totta. Mutta Tuulispään tapauksessa ne työn tekemiseen varatut työtunnit on rajoitettu jo työsopimuksessa sen vuoksi, että sille vapaa-ajallekin jäisi aikaa. Toki Tuulispään täytyy rehellisesti todeta, että helpommin sanottu kuin tehty… On ollut päiviä, jolloin töissä on mennyt luvattua pidempään: töihin lähtiessä on ollut pimeää, töistä tullessa on ollut vielä pimeämpää. Tämän pimeyden väliin on mahtunut aamu- ja iltapala. Mutta tämän vuoksi Tuulispää pitääkin säntillisesti kirjaa työssäoloajoistaan. Työviikon päätteeksi hän laskee saldon: tuliko plussaa vai miinusta?

Läpi tämän kirjoituksen Tuulispää on korostanut työn tekemisen ja tehokkuuden merkitystä omassa elämässään. Ehkä jo sana “tuulispää” kuvaa tätä, osaltaan… Sen verran Tuulispää on kuitenkin oppinut omasta historiastaan, että oman itsen kuuntelu on edellytys hyvinvoinnille ja elämästä nauttimiselle. Olkoonkin, että hän aina aika ajoin “unohtaa” kaiken oppimansa ja säntää suinpäin kohti uusia haasteita ja voimainkoitoksia. Mutta uskon, että Tuulispää on kuitenkin edes jollakin tavalla “oppinut” sairastumisestaan ja loppuunpalamisestaan: hän osaa ottaa iisisti ja vain olla möllöttää. Hän vain makaa sohvalla silmät kiinni ja kuuntelee tuulen huminaa nurkissa. Odottaa, että joku tekee voileivän ja lämmittää saunan. Noina hetkinä se ihmisen arvon mitta on aivan jotakin muuta kuin työn tekeminen ja työteliäisyys. Se on se elämästä ja hetkestä nauttimisen ilo - olkoon sitten laiturin nokassa räntäsateessa tai taivaan revontulia ihastellessa. Näinä hetkinä mieleen eivät muistu ne tekemättömät työt tai valvotut yöt. On vain tämä hetki, ja se on se arvoni mitta.

tbt (8.10.2015)

I just love this photo!
We were playing in the park, me, my nephew and my bf.
And Ukko's kettlebell.

tbt (27.8.2015)

I've been to lots of gigs this summer (and fall).
Last Saturday I got to see Cheek. It's not really my kind of music but I did like the show with the fireworks and all...

tbt (30.7.2015)

... me, my bébé and AC/DC on the stage!

tbt (14.5.2015)

We all look so dapper...
Back then we didn't know anything about Internet. Or sms. We didn't know there will be things like YouTube and Facebook. Have we ever heard about dvds, digital cameras, or selfies? Did we miss Emojis or Instagram? I think we were pretty happy with what we had.

ps do you find me in the photo?

Happy Birthday, Marika!

It's my sister's birthday today. And, yes, it's also Mother's Day.
My sister was born on Mother's Day. I don't know how often it happens that her birthday is celebrated by all the moms out there. Let's celebrate it now, then. And, yes, the Sun was shining when my sister arrived this world - just like today. So, pretty much nothing has happened ever since.

I got my first camera when I was like eight years old. In this photo my sister is showing off her stuff, you know, toys, Christmas presents, cartoons, drawings... She liked to have her room unorganized.

Selfie (going for #punk #look)

This was (nearly) my look for the gig that I went to on Saturday.
By "nearly" I mean that there were some changes - I wasn't too happy with my hair and so on...

We went to see this band called Juustopäät. It was so cool - seeing them for the very first time. I mean I was first introduced to Juustopäät in, like, 1995. But since I spent my childhood, um, in the middle of nowhere I never saw them playing. Kinda. Sorta.

tbt (23.4.2015)

Thank you, Tia, for sharing this photo with me!

I feel so sad for not having a proper camera back then... Back when my hair looked... um... well... 

Of course it was, like, totally different back then. We didn't have digital cameras or smartphones to take photos... I d_i_d have a camera, one that needed like a suitcase to be carried around. Yeah, those were the times. Back then. And I'm in the middle.

tbt (2.4.2015)

I think I look dapper in this photo.
I'm wearing a suit and a hat and a bowtie. And I have a cut in my finger.
It was in the elementary school. One day we were asked to dress up like back in the days.
I might have been one of the very few who wore anything special for the day. I can still remember the feeling that I had... a little proud for having the guts to do something different.

April 1