Täytyy, oikiasti, myöntää, että "reunalla tässä eletään".
Taipumukseni joutua "onnettomuuteen" tai satuttaa itseäni on häkellyttävän suuri.
Tulin edellä esittämääni johtopäätökseen eilen, kun puukotin itseäni! Iltapalaa tehdessäni olin halkaisemassa päivän, parin vanhaa ruisleivän kannikkaa. Toisessa kädessä leipä, toisessa veitsi. Leivän parissa ähkiessäni luiskahti veitsi...kämmeneeni. Siihen se terä upposi kuin... no, pehmeään voihin. Auts! Kun verenvuoto alkoi tyrehtyä, läimäisin haavan kohtaan laastarin ja päätin olla raottamatta laastarin kulmaa ennen kuin vasta tänään. Jep, haavan kohta on punertavan sinertävä, hieman paisunut. Sattuu. Ei kai se laastaria kummempaa toimenpidettä kaipaa...
Käsiäni katsellessani huomaan pikkulillissä parantumassa olevan haavan. Se tuli, kun yritin mahduttaa tilaamaani lasia ikkunan pokaan. Sattui "pieni" mittavirhe, ja lasi oli 2 milliä liian suuri. Työvoitto: lasi pokassa. Peukkusormessa on vähän isompi vekki, sekin parantumassa. Se tuli, kun iskin itseäni taltalla (vahingossa, tietty!) käteen. Nämä siis vasemmassa kädessäni.
Oikean käden keskisormessa näkyy arpeutunut haava, joka tuli, kun ikkunaa entisöidessäni lipsahti... Ranteessa, tatskan yläpuolella, on polttomerkki, joka tuli, kun huitaisin siihen vahingossa kuumailmapuhaltimella.
- Emmä tahallani.
Sing with me, sing for the year
Sing for the laughter, sing for the tear
Sing with me just for today
Maybe tomorrow, the good Lord will take you away.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti