16. marraskuuta 2013

Tämä on teille, menetetyille

Sunnuntaina sytytetään kynttilä itsemurhan tehneiden muistoksi. Heidän muistokseen päätin käyttää vielä tämän hetken ja tilanteen hyväkseni ja jatkaa aiheesta "minun masennus". En väitä, että itsemurhaan päätyneet olisivat kaikki kärsineet masennuksesta vaan viittaan ennemminkin siihen, miten yleisesti itsemurha kuitenkin yhdistetään masennukseen.

Osa teistä tuntee minut hyvin, osa hyvin huonosti. Niille, jotka tuntevat minut, esitänkin kysymyksen: ajattelitko minut nähdessäsi, että sairastun masennukseen? Että olen niin masentunut, että itsemurha on ainoa keksimäni ratkaisu siihen tuskaan, jota koen? En, en usko. Enkä uskonut itsekään. Minulle mielenterveysongelmat olivat hyvin vieras puheenaihe. Suvussani ei ole alttiutta sairastua mielenterveysongelmiin, enkä ollut tainnut koskaan edes tuntea ihmistä, joka olisi ollut masentunut tai mieleltään sairas (=hullu) (luulin). Ehkä suhtautumiseni oli ennemminkin negatiivinen: jäisivät kotiin haahuilemaan (hullut). - Ehkä kuitenkin näit minut (hullun) haahuilemassa niissä harmaissa verkkareissani tyhjyys silmissä, paossa elämääni...

Paossa elämääni, paremmin en voi sitä kuvata. Erakoiduin, vetäydyin syrjään. Olin haluton. En pitänyt itsestäni huolta, asuntoni oli kuin niistä tv-ohjelmista, joissa ihmiset hukkuvat romuun. Halusin vain nukkua, nukkua sitä lääkeunta, yhä uudelleen. Päivät olivat öitä, ja minä nukuin. Siitä lääkeaddikti-minästä muistuttaa tänä päivänä ne muistissani olevat aukot, joita en tule koskaan täyttämään. Sitä minulle ei suoda. Ja ehkä se on omaksi parhaakseni. Ja se on seuraus niistä lääkkeistä.

Minua eivät kannatelleet säälivät katseet, huokaukset, säästä puhuminen, kun sisälläni oli pilkkopimeää. Minua kannatteli ainoastaan usko siihen, että saan sen "oman elämäni" vielä takaisin. Sen elämän, joka juuri ennen sairastumistani oli sitä, mistä olin aina haaveillut. Olin tavannut ihmisen, joka oli täydellisin kumppani minulle, joka oli paras ystäväni. En ole tainnut koskaan edes kiittää häntä niistä hetkistä, kun hän piti kädestäni kiinni ja omalla läheisyydellään antoi toivoa paremmasta - kannatteli minua ne pari vuotta, kun kaikki muu oli niin synkkää. Kiitos, kiitos myös perheelleni, ettette hylänneet minua!

Näin jälkeenpäin on ollut toki yllättävää huomata, ettei se "oma elämäni" ollutkaan enää sitä, mihin se silloin pari vuotta sitten diagnoosini saadessani päättyi. Se oli jatkanut matkaansa, ilman minua. Tai ei se ehkä ole "yllättävää", älä käsitä väärin. Ennemminkin sellaista, jota en kyennyt sairastumiseni vuoksi ajattelemaan tapahtuvaksi. Kuvittelin, että parannuttuani palaisin takaisin siihen "omaan elämääni" ja jatkaisin siitä, mihin silloin kesällä 2011 jäin. Toteuttamaan niitä unelmia ja haaveita, joita muistan minulla olleen.

Tänä päivänä voin paremmin kuin koskaan. Osaan olla armollisempi itseäni kohtaan, enkä vaadi itseltäni enää suorituksia. Sisimmässäni on kova palo alkaa rakentaa sitä "uutta elämääni", enkä ole edes kamalasti vitkastellut... Eräs läheisimmistä opiskeluaikojen ystävistäni kirjoitti taannoin: "Ikävä kuulla sairaudesta, mutta hienoa että nyt se on voitettu! Ainahan sinä olet taistelija ollut ja sitkeä sellainen! Valitsit määrätietoisesti aina sen tien mitä haluat kulkea etkä sitä mikä olisi ollut helpoin. Tähän uskon edelleen ja olen vakuuttunut että tuokin kurja episodi kääntyy voitoksi sillä 'johannamaisuudella' jonka muistan opiskeluvuosilta." Kiitos sanoistasi, Tommi! Tehtiin hyvä pohjatyö ystävyydelle silloin vuosia sitten. Etkä ole nytkään yhtään väärässä.

Paranemisessani on kuitenkin ollut ensisijaisen tärkeää se, että olen kyennyt hyväksymään vakavaan masennukseen johtaneet syyt, minun tapauksessani "työelämässä tekemäni valinnat". Tämä ei ollut koskaan kuitenkaan itsestäänselvää. Pyristelin vastaan kynsin ja hampain, enkä uskaltanut myöntää edes itselleni väsyneeni, uupuneeni siihen oravanpyörään. Nyt tuo polku on hyvinkin selvä, valintani johtivat sairastumiseeni. Olisinko kuitenkaan valinnut toisin? Todennäköisesti en, en olisi osannut.

Luin eräästä lehdestä Pirkko Lahden (psykologi, psykoterapeutti ja Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja) kolumnista: "Depressio ei ole sen kummallisempi tauti kuin vaikkapa astma. Molemmat vaativat syiden selvittelyä, ehkä lääkkeitä ja tietoa siitä, miten tulee toimia." Toivon jokaisen teistä hiljentyvän edes sekunniksi miettimään sitä, miltä itsemurhan tehneestä on mahtanut tuntua. Kun elämässä ei ole kuin pimeyttä, pelottavaa synkkyytä, yksinäisyyttä. Sinille.


2 kommenttia:

  1. "Paossa elämääni, paremmin en voi sitä kuvata. Erakoiduin, vetäydyin syrjään. Olin haluton. En pitänyt itsestäni huolta, asuntoni oli kuin niistä tv-ohjelmista, joissa ihmiset hukkuvat romuun. Halusin vain nukkua, nukkua sitä lääkeunta, yhä uudelleen."

    Tuon lukiessa sisälläni muljahti. Tuli sellainen olo, että kirjoitit pätkän minun elämästäni... Minulla ei tosin ole mitään lääkkeitä tässä taustalla. Itse olen tällä hetkellä "paossa elämääni". Opiskelu on rämpimistä jotenkin eteenpäin, minun on pakko saada suoritettua kursseja, minun on pakko vaikka en jaksaisi, koska en halua tuottaa pettymystä, vaikka välillä tuntuu etten yksinkertaisesti jaksaisi eikä minua oikeastaan edes kiinnosta koko ala, mitä opiskelen. Jos saisin valita, nukkuisin 12+ tuntia yössä ja saisin olla koko päivän yksin kämpässäni (joka on kuin niistä tv-ohjelmista...) yövaatteissa, menemättä edes kauppaan.

    En jaksa nähdä ihmisiä vaikka olenkin yksinäinen. Mukavien ihmisten seurassa olen hetken ihan iloinen, pitäisi useammin raahautua heidän seuraansa, koska se helpottaa oloa, mutta en jaksa. Pitäisi pitää itsestä huolta, mutta en jaksa. Pitäisi olla aktiivinen, iloinen, ulospäin suuntautunut, rempseä, jotta tutustuisi uusiin ihmisiin. Minä en jaksa. Enkä osaa. Haluaisin olla niin kuin muut, joilla on tavoitteita, joilla on jokin suunnitelma tulevaisuudessaan. Olla varma itsestäni, rohkea, jotta olisi varmuutta havitella asioita, jotka tuntuvat mahdottomilta, mutta ovat mahdollisia, jos siihen niin asennoituu. Minä en pysty.

    En tiedä, tuli hetkellinen tarve avautua. Tuntuu vain vähän väärältä kommentoida tällaista juuri tämän tekstin alle - olenhan minä edelleen hengissä, enkä ole suunnitellut elämäni päättämistä. En ole edes masentunut eikä tämä johdu siitä, että olisin hukkumassa työmäärään. Minulla ei ole edes mitään syytä olla tällainen kuin olen. Välillä mietin, että olen itse kehitellyt itselleni tällaisen olotilan laiskuuttani. "En jaksa opiskella koska on niiiin huono olla..." En oikein itsekään tiedä, mitä päässäni pyörii.

    PS. Harrastan itsekin ratsastusta. Hevosten kanssa on aina terapeuttista ja ihanaa olla, silloin unohtaa kaiken muun elämän, stressin, huolen, ahdistuksen. Tosin 1 kerta viikkoon on vähän ja useimmiten hevosen kanssa ei saa edes puuhailla, kun se menee edellisellä tunnilla, tunnin jälkeen taas on kiire purkaa heppa, kun tallia ollaan sulkemassa. Eikä varaa ole useampaan tuntiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkein ensin: kiitos viestistäsi! Luin sen jo tuoreeltaan, vastaaminen myöhästyi yksinkertaisesta syystä: vanhempani asuvat jossakin ihmeellisessä katveessa, jossa esimerkiksi netin käyttäminen on tuskallisen hidasta. Vietinkin siellä katveessa lähes pari viikkoa, minkä aikana pääsin välillä kurkkimaan tännekin. Tänään taas jo omassa kodissa.

      Ymmärrän, mitä tarkoitat kirjoittaessasi "jaksamisesta" ja siihen liittyvästä "saamattomuudesta ja laiskuudesta", jona haluttomuus ehkä näyttäytyy ulkopuolisille. Itse halusin olla aina paras - todistaakseni itselleni omat taitoni ja osaamiseni. Eikä siinä mitään, hyvin pienin uhrauksin onnistuin loistamaan niin koulussa kuin töissäkin. Mutta näin pari vuotta myöhemmin, irtisanouduttuani työpaikastani ja etsiessäni itseäni, koen olevani kuitenkin onnellisempi kuin sinä kiireisenä uraohjuksena, jolle työ ja päteminen olivat muodostuneet pakoksi; oravanpyöräksi, jonka kyydistä ei päässyt enää pois.

      Kuiskaan itselleni, joka päivä, moneen kertaan: haaveile, uneksi. Anna ajatuksille ja ideoille aikaa. Omasta masennuksestani opin, etten enää halua ajautua tilanteeseen, jossa huomaan kadottaneeni elämän haluni ja tekeväni samoja rutiineja vuodesta toiseen. En enää pysty siihen - en enää halua uhrata itseäni sille pahalle ololle, sille tyhjyydelle.

      Itselleni oli tärkeää tutustua muihin, kaltaisiini, masentuneisiin(?). Heidän seurassaan saan olla ilman sitä menneisyyden taakkaa, esiintyä etunimelläni niin halutessani. Heidän kauttaan olen päässyt kurkistamaan sisään suuriin sydämiin, heidän ystävyydellään tulee olemaan suuri merkitys elämässäni elämäni loppuun saakka. Kuten myös herroilla Bruuttus ja Ukko! <3 Aloin ratsastamaan päästyäni päiväsairaalasta. Ja kohta olen keikkunut kaksi vuotta heppatunneilla - viis siitä, että tunneillani on vain aikuisia, jotka ovat ratsastaneet kohta 40 vuotta. Mitä sitten?! Hevosten kanssa oleminen on mitä parhainta ajanviettoa, terapiaa. Onko parempaa kuin kuulla lempeää hörinää, kun menet moikkaamaan lempiheppaasi? Oih, en ole nähnyt Bruuttusta kahteen viikkoon. Ja hra Ukko! Maailman paras koira, joka on antanut lämpöään minulle niin hetkinä, kun elämä ei ollut elämisen arvoista. Ukko on nuollut kyyneleet poskiltani ja saanut minut nauramaan. Jos saan joskus oman koiran... no, kukaan ei voi koskaan korvata hra Ukkoa! <3

      Poista

Muutama sana markkinoinnista #kekäle

Tiäks sen tunteen, kun lähdet jahtaamaan sitä Canada Goosea? Sitä tunnetta, kun olet mainoksesta lukenut, että "kaikista normaalihin...