3. helmikuuta 2014

Ku mä olin tappaa itteni: II luku

Mun elämä oli jo pitkään ollu sitä samaa: munkkeja repus, matkalla kotia. Mä mietin tosi paljo sitä, mitä mulle oli tapahtumas, mitä mulle oli tapahtunu. Enkä mä saanu kiinni siitä ajatuksesta, joka olis antanu mulle selityksen. Mä vain olin siinä. Mä vain istuin ja tuijotin kaukaisuuteen.

Siitä oli tullu mulle joka päivää. Jos mä joskus satuin muistamaan jotaki siitä mun ”aikasemmasta elämästä”, mulle tuli paha mieli ja kuitenki samalla kamala tarve tehdä asioille jotaki. Mun voimat riitti niin pitkälle, et mä olin jo tarttumas lehtikasoihin ja viemäs ne pihalle. Siihen ne jäi, lattialle. Keskelle lattiaa. Ne lehtikasat. 

Ja ne muut asiat lehtikasojen lisäks. Niitä oli mun mieles. Mä tiesin, et mun pitäis jaksaa. Mun pitäs aatella positiivisia ajatuksia ja sitä rataa. En mä niille muillekaa asioille mitää tehny, kuha hinkkasin Kauppahallin ja kodin väliä.

Seuraavat muistihavainnot on siltä sunnuntailta. Aika tarkasti se oli sunnuntai, ku seuraavana päivänä oli arki. Mulla oli päivät menny jo aikaa sitte sekasi, yhtä pyhää koko lailla, koko ajan. Mä olin sopinu näkeväni siskooni ja sen miestä. Olin jopa antanu niille luvan tulla mulle kylään. Siis m u l l e kylään! Mulla ei ollu käyny ketää kyläs kolmeen vuoteen, eikä kyl sitäkää aikasemmi, paitsi mun poikakaveri, JP. Kodista oli tullu mun pakopaikka, joku helvetin uhritemppeli, jonka uhri mä olin. Sielä oli kaikki just niinku mä halusin: lehtikasoja, helvetin joulutähtiä joka paikas. Mä olin jossaki huuruis käyny tyhjäämäs Sokkarin joulun jälkeen lopuista joulutähdistä. Niitä notku sitte lattialla ja pöydillä, niitä kuuskytsenttisiä ja pienempii, valkosia ja punasia.

Mun oveen koputettii. Kello oli ehkä kuus illalla. Ja mä olin jo täysis yökamppeis. Tai kyllähä mä muutenki tykkään hiihtää niis samois vermeis kotona ollessani. Siis niis kulahtaneis flanellihousuis, pitkähihases paidas ja villasukis.

Mä en tiä, mikä mua viivytti sen oven kans. Aiva ku se koputus olis ollu jo vähä kärkkäämpää, niillä ihmisillä oli tosiaan tarve päästä sisälle sinne mun temppeliin, jossa mä uhrasin itteni joka ikinen päivä ja yö. Mä sain oven auki ja sielä odotti mun sisko ja sen mies. 

Mun suu oli niin kuiva, etten saanu suustani sanaakaa. Silmät räpsytteli yrittäen totutella siihen eteisen valoon, jonka olin räpsässy päälle ovea avatessani. Siinä mä seisoin. Yötamineis, silmät kaukaisuuteen tuijottaen, suu ku santapaperia. Enkä mä tainnu osata sanoakaa mitää. Siirryin niiden tieltä pois, väistin, että ne pääsis sisälle. 

Sitte mä tajusin lähtee kohti olohuonetta, laittaa valot eka sinne, ettei ne tajuu mennä keittiöön, joka oli täynnä niitä munkkeja ja reikäleipiä. Ja joulutähtiä. Ja irttareita.

Sitte se mun sisko sano jotaki, mihin mä havahduin: 
Mitä täällä oikein tapahtuu? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti