Alive

It's good to be alive.

By that I truly mean what I say: feels great to be alive.

I've been writing about being diagnosed with major depression almost two years ago mostly in Finnish. The reason for that is as simple as Finnish being my mother tongue, and thus making my writing more colorful - with meanings with greater depth. I apologize for that.

Now that I'm finally getting back - being the person I a m and h a v e been all my life I started to think about Peter Pan - a boy with elf-like ears and dark red hair. Peter symbolizes childhood for me, mostly in a good way. He may act selfish and careless but, yet, defends childhood and, I think, that inner child we all have in ourselves. Or that's something I personally treasure myself. I never want to grow up if it means being dull, being too conscious of one's actions, being too crafty... If I had to sum up my life in one sentence that sentence would definitely be: "If growing up means it would be beneath my dignity to climb a tree, I'll never grow up, never grow up, never grow up! Not me!" (J.M. Barrie) 

Why I address all this with first telling how I was diagnosed with major depression almost two years ago leads back to the matter that when I felt most depressed I couldn't find any happiness - not in my past, in my future, or in my present, either. I had put that inner child of me somewhere I couldn't find her, I didn't ever remember her, her existence. I lived in my past.

There are people who (say they) live in the moment. I guess I'm one of those people who try and live in the moment but who also plan for the future to make it a better one. By doing that I also treasure my past, try to raise things that I want to keep with me, in me. When I had those feelings of helplessness, hopelessness, and worthlessness I couldn't find any happiness in my past, in my future, in my present. My past = mistakes, wrong choices, my future = no hope, black hole,  my present = emptiness and depression. Now that I think back it seemed like I only had made mistakes in my past, mistakes that had ruined not only my future (not to mention my present) but also all the relationships I had made in my past. And that's something I didn't recognize in me - I have always had (big) hopes for the future (travels, relationships, hobbies...) but, yet, have I always lived my life, if not to the fullest, to the limit. 

All this being said I start making (big) plans, not only for my future, but also for my present.

"Never say goodbye because goodbye means going away and going away means forgetting."
J.M. Barrie, Peter Pan

Uppsala, Sweden, winter of 2001: Someone was knocking on my door. It was Mike, my Australian roommate. - Hey, Johanna! It's snowing outside! - Gosh, Mike, I'm sleeping. I hate snow! - Johanna, let's go outside...

Mää ja mun Ukitsu

Täs me köllötellään hra Ukitsun kans. Mä päällä, Ukitsu alla. Mut ei sitä haittaa.
Mulla on näköjään pala veskipaprua rillien sangan takana. Täytyy vissiin käydä optikolla... Mut, joo, me toivotetaan Ukitsun kanssa kaikille hyvää itsenäisyyspäivää! Mä lähen kotia iskän ja äiskän luo. Me katotaan äiskän kans Tuntematon sotilas. Äitillä on konjakkia, mulla likööriä lasis. hra Ukitsu nukkuu huomenna pitkään, ku sen mammalla ja papalla on vapaapäivä. Ukitsun pappa on ollu tänään pikkujouluus, joten se pitää herättää aamulla.

Eiks me olla kuiteski aika söpöjä? Tai ainaski mä.

"Me emme saa katsoa toisiamme niin, että totuuden paljastamme.

Laskemme sisään ja iäksi viereen. Tämä sääntö kolmas jo on.

Emme saa tarvita toisiamme niin, että vajotaan.

Emmekä elää voi omillamme. Tämä on sääntö lohduttomin."

We are having some quality time with mr. Ukko. Me on top but he doesn't mind. If you look close enough you can see tissue behind my ear. It's because of those stupid specs. But with this photo I just wanted to wish you all a happy December (and if you happen to live in Finland, Happy Independence Day)!

LOVE

Selfie (#geek)

#another #day #another #specs #no filter #geek #oscarmagnusonspectacles

Rebus

Do ya know what this is?

Frozen banana (or what's left of it) - of course!
Yeah, I've got nothing else to do than take (bad) photos of frozen bananas. An idiot...

Selfie (#aunaturel)

#no make-up #no nothing #no filter #aunaturel

I'm Frustrated

Man, I'm frustrated by the fact that, in this world, there is so much amazing music that I won't ever hear in my entire life! And that is killing me. Do you know what I'm talking 'bout?

Until recently I rejected Spotify as a way of listening to music. I thought that my collection of music was all that I needed. That I got myself covered. But, then, I signed up for Spotify. And my life changed for good! I found myself traipsing in all sorts of music collections; browsing new playlists and highlights. And finding new artists and bands that I've never heard of before. (Plus some of my very favorites that I've forgotten(!) along the way, of course.)

Not only has my life changed but also my way of listening to music has had its rebirth. Now I take my favorite artists with me almost everywhere. Before hooking up with Spotify I only listened to music while at home (or in my dad's car). Now I take my music everywhere I go. And I dig it.

So, now you know that I finally got my very own Spotify account. This is not to promote Spotify but to tell you that if you see me stretching my hips while walking on the streets I'm just listening to my music.

(btw, you can follow me on Spotify. You find me by my name. And I can always give you a follow!)

My Not So Typical Saturday

In few hours I'll be heading to the stable - my Saturday riding.
But before doing that I want to make sure my hips are moving like in a disco back in the day (oops, I'm only 18 but who cares).

Now I want you to join me - and promise me to finish this!

Kaksi tarinaa työuupumuksesta

Alla oleva, toimittaja Anna-Liisa Blombergin kirjoittama juttu julkaistiin 27.11.2013 ilmestyneessä Demokraatti-lehdessä. Pahoittelen, etten onnistunut muokkaamaan juttua yhtä visuaaliseksi, kuin miltä se näytti lehden sivuilla. -Johanna

Kaksi tarinaa työuupumuksesta
"Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa"

– Ansaitsen elää uutta elämää ilman vanhan elämän taakkaa, noin 30-vuotias nuori nainen summaa.

Ekonomiksi valmistunut Johanna viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan. Hän ystävystyi ihmisten kanssa ja työpaikalla oli hyvä meininki. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, kun johdossa tapahtui muutoksia. Ilmapiirin muutos sai monen työntekijän vaihtamaan työpaikkaa, mutta Johanna jäi, vaikka tuntui, ettei työntekijän osaamista arvostettu, johto ei tukenut ja alkanutta kiusaamistakin katsottiin läpi sormien.

Johanna halusi suoriutua töistään, koska hän näki työn arvonsa mittana. Hän haaveili saavansa joskus raivattua pöytänsä töistä, mutta niitä kertyi koko ajan lisää, vaikka hän paiski ylitöitä, päivät venyivät illoiksi ja töitä oli tehtävä joskus viikonloppuisinkin. Lomaa ei uskaltanut pitää, koska tuuraajia ei otettu ja loman jälkeen työpöydällä odotti taas monta kertaa hirveämpi nivaska töitä.

– En nähnyt kavereita, ei ollut harrastuksia. Kävin töissä, tulin kotiin ja olin yksin. Olin niin väsynyt työpaikkaan ja siihen kuormaan, että en sietänyt ketään ympärilläni, halusin vain olla. Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa, hän kuvailee.

Selkä petti ennen mieltä

Työterveyslääkärin luona hän kertoi työtaakastaan, työpaikan huonosta ilmapiiristä ja unettomuudestaan, mutta apu jäi vähäiseksi. Jaksamista hoidettiin lähinnä nukahtamis- ja unilääkkeillä.

Käännekohta oli lopulta jo aikaisemmin oireilleiden ja viimein pahaksi äityneiden selkä- ja niskavaivojen takia saatu sairasloma. Johanna uskoo hänen kroppansa reagoineen hirveään pahaan oloon menemällä kirjaimellisesti rikki. Vaikka Johanna oli viettänyt seitsemän vuotta samassa työpaikassa, ei hän sairasloman jälkeen enää palannut entiseen työhönsä. Sitä nimenomaista työtehtävää ei enää olisikaan ollut tarjolla – Johannan työtaakka kun oli jaettu neljän henkilön hoidettavaksi.

Kohti uutta elämää

Johanna oli jo työssä ollessaan elänyt osittain työterveyslääkärin määräämien lääkkeiden sumussa, mutta sairasloman jälkeen hän alkoi käyttää lääkkeitä väärin ja masennus iski häneen täydellä voimallaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua sumu alkaa hälvetä – Johanna on löytänyt rakkaan harrastuksen, hän on ollut työkokeilussa ja saa tukea kuntoutukseen. Vertaistuesta on ollut iso apu.

Työelämään takaisin halajava Johanna kuitenkin miettii, miten työnantajat suhtautuvat kolmen vuoden aukkoon ansioluettelossa. Johanna pelkää masennus-diagnoosin saavan miettimään: ”Sairastuuko tuo kohta uudestaan?”

– Jos joku on ollut kolme vuotta äitiyslomalla, hän voi sanoa saaneensa lapsen ja olleensa siksi pois. Masennus oli minun lapseni, mutta se on jo kasvanut ja muuttanut pois kotoa.

"Olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni"

Tässä jutussa Kaarina-nimellä esiintyvä hoitoalalla työskennellyt nainen kertoo aina olleensa kova tekemään töitä. Suuri ongelma oli, että hänen alallaan töitä riittää loputtomasti, eikä hän osannut jättää töitä töihin. Iltaisin hän mietti, mitä kotisairaanhoidon asiakkaille kuuluu. Kiireisessä työssä hän halusi myös pysähtyä kuuntelemaan ja juttelemaan asiakkaiden kanssa.

– Annoin liikaa itsestäni. Vasta myöhemmin hoksasin, ettei hoitoala sovi minulle ollenkaan, Kaarina kertoo.

Kaarinan työuupumukseen vaikuttivat myös henkilökohtaisen elämän myllerrykset. Kolmen lapsen yksinhuoltajaksi 34-vuotiaana jäänyt Kaarina sinnitteli töissä pitkään, vaikka väsymys painoi. Selviytyä ja suoriutua piti.

– Kun ihminen sairastuu omaan vahvuuteensa, se on kauheinta, mitä voi tapahtua, hän sanoo.

”Ei” on vaikea sana

Hän otti työn rinnalle osaamistaan täydentäviä opintoja ja väsymys kasvoi. Hän kuvailee kulkeneensa sumussa kuin robotti töihin ja töistä kotiin. Unettomuuttaan hän alkoi hoitaa alkoholilla. Todellinen käänne tapahtui, kun Kaarinan murrosikäinen tytär totesi öitään valvovalle äidilleen, että ”tästä ei nyt taida tulla mitään.”

– Olin viimeisen kerran töissä silloin vuonna 1999, nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva 55-vuotias Kaarina kertaa.

Kaarina teki sijaisuuksia aikana, jolloin työntekijöitä vähennettiin, eikä muita sijaisia otettu. Työpaikalla ajateltiin, että ”kyllä Kaarina hoitaa”. Kun kotisairaanhoitajalla pitäisi olla neljä kotikäyntiä päivässä, saattoi niitä Kaarinalle kertyä kuusi tai seitsemän.

– Minulta kysyttiin, menisitkö vielä tuonnekin. Otin työt, kun en osaa sanoa ei, Kaarina kertoo.
– On aika paradoksaalista, että olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni, hän jatkaa.

Aikaisemman vertaistuen puolesta

Työssä ollessaan Kaarina sai lyhyitä sairaslomia masennuksen vuoksi. Parhainta ja kokonaisvaltaisinta hoitoa hän sai vasta vuonna 2006 päihdepsykiatrian puolelta. Sen jälkeen hoitoa tai alkoholia ei ole tarvittu. Nyt Kaarina tekee vapaaehtoistyötä ja auttaa tyttärensä perhettä lastenhoidossa. 

– Käyn myös ryhmissä kertomassa tarinaani niille, jotka ovat vielä työelämässä ja yrittävät palata sinne takaisin, vertaistuen nimeen vannova Kaarina kertoo.

Kaarinan mielestä olisi hyvää ennaltaehkäisyä, jos työterveydenhuollon kautta tarjottaisiin ryhmäterapiaa ja vertaistukea jo ennen kuin seinä tulee vastaan.

– Näkee, että on muita samassa tilanteessa. Sehän koetaan suureksi häpeäksi, kun ei kykene töitänsä enää tekemään.

Töissä sinnitellään pitkään uupuneenakin

Työolosuhteista tai niiden muutoksesta johtuvan uupumuksen kourissa sinnitellään pitkään ennen kuin apua tohditaan hakea. Tämä käy ilmi Tampereen yliopistossa syksyllä valmistuneesta Sanna Rikalan väitöskirjasta. Väitöskirjan tutkimuksen kohteena ovat naiset, mutta Rikala uskoo monen havainnon pätevän myös miehiin.

– Veikkaisin, että miehet sinnittelevät aivan yhtä lailla ja työuupumuksen vaiheet ovat samanlaiset. Suomalaisille työ on todella tärkeä arvo ja keskeinen osa elämää. On iso päätös luopua siitä tai edes antaa vähän periksi jäämällä sairaslomalle. Se tavallaan sotii meidän taistelumoraaliamme vastaan, Rikala sanoo.

Uupumusta ei mielletä sairaudeksi

Kaikilla Rikalan haastattelemilla naisilla työuupumus eteni saman kaavan mukaisesti. Jokaisen työpaikalla oli tapahtunut muutos, jonka myötä työolot muuttuivat kuormittavammiksi. Aluksi työn taakan lisäännyttyä naiset yrittivät vaikuttaa työoloihinsa. Kun kävi selväksi, ettei positiivista muutosta tapahdu, he jäivät sinnittelemään.

– Tyypillistä oli, että lääkäriin menemistä – väsymyksestä ja pahasta olosta jollekin puhumista – lykättiin kauan, vuosiakin, vaikka osa oli jo vakavasti masentuneita siinä vaiheessa, Rikala kertoo.

Koska työuupumus ei ole virallinen tautiluokitus, ei sen perusteella voi saada sairauslomaa. Usein diagnoosiksi kirjataan masennus. Tämä osaltaan pitkitti Rikalan haastattelemien naisten hakeutumista työterveyslääkärin pakeille. He vierastivat työoloista johtuvan uupumisen määrittelyä masennukseksi. 

– Se liittyy käsitykseen, että diagnoosi tarkoittaisi, että on heikompi kuin muut, tai että vika on sittenkin vain itsessä eikä ulkopuolisissa tekijöissä, Rikala sanoo.

– Koska ihmiset ymmärtävät tilanteensa niin, että kyse ei ole ensisijaisesti sairaudesta, pitäisi olla joku muu ratkaisumalli päästä tauolle vaikeasta työelämän kuormitushuipusta kuin sairauden toteaminen, hän jatkaa.

Hoiva-alalla uuvutaan usein

Rikalan mielestä mielenterveysongelmia yksilöllistetään liikaa. Käsitys uupumisesta yksilön sisäisinä ongelmina istuu tiukassa, vaikka esimerkiksi jossakin tietyssä ammatissa työuupumuksesta kärsitään useammin.

– Painotus on naisvaltaisilla aloilla, kuten hoiva-alalla, ja uupuminen koskee myös näillä aloilla työskenteleviä miehiä. Se osoittaa hirveän konkreettisesti sen, että kysymys on alan työoloista, eikä esimerkiksi naisista sukupuolena, Rikala sanoo.

Rikalan mukaan alat, joissa usein uuvutaan, ovat niitä, joissa 2000-luvun taitteessa kaikkein eniten kiristettiin vyötä – tehostettiin ja heikennettiin työehtoja. Rikala muistuttaakin, että mielenterveysongelmien syntymiseen voidaan vaikuttaa myös poliittisesti muuttamalla rakenteita työssä jaksamisen kannalta suopeammiksi.

Irtiotto muuttaa elämän

Sinniteltyään aikansa työkuormansa alla  ottivat Rikalan haastattelemat naiset irtioton tilanteestaan. He menivät lääkäriin ja jäivät sairauslomalle masennuksen vuoksi. Jokaiselle irtiotto oli suuri muutos elämään. Vain yksi heistä palasi entiseen työpaikkaansa. Osa kouluttautui kokonaan uuteen ammattiin. Vakavammissa tapauksissa sairaslomaa seurasi työkyvyttömyyseläke.

Rikala kertoo naisten yrittäneen haastatteluissa hakea sopivaa ilmaisua kokemalleen tunteelle – uupumukselle, joka voi olla samaan aikaan työoloista että omasta itsestä johtuvaa.

– Yksi haastateltava käytti termiä ”taakkaisuus”. Minusta se on hyvä ilmaisu, Rikala summaa.

the Crash

I was listening to the Crash on Spotify on the other day. 

Do you know the Crash?
If not, I share my memories on the band.

I left for Sweden in the autumn of 2001. I couldn't take all my cds with me so I only took the most important ones: the Smashing Pumpkins, the Cure, kent, plus the Crash as one of my Finnish favorite.

We had lots of parties at my corridor, particularly in my room. There were a lot of people from like all around the world. And, of course, we played music to get in the mood. the Crash took all the points home, and if I'm not terrible wrong, Dmitri, Andre and some other guys may still get a smile on their face when hearing "the Crash". And I do wish it takes them back to our year in Uppsala, I had a blast! This is for you, guys!

(If you already have Spotify, play "Phoebe". It's my song!)

That's me wearing my brand new Carhartt jacket (in 2001), maybe that's why the smile

White Christmas (Just Kiddin')

This is why I hate snow. 

I captured these "special moments in my life" this week on my way ... where ever (it's not the point, really).

Thursday

...and Friday

...again, Thursday

...and Friday. And all the white you see here is 'cause of that bench!

Quote for the Day (21.11.2013)