27. tammikuuta 2012

- Hyvästi, vastasi kukka.

Katkelma Antoine de Saint-Exuperyn Pikku prinssistä:

Ja hän nauroi vielä. Sitten hän tuli vakavaksi.
- Tänä yönä…kuulehan…älä tule.
- En jätä sinua.
- Vaikuttaa ehkä siltä, kuin kärsisin…vähän kuin jos kuolisin. Se on   sellaista. Älä tule katsomaan sitä, se on  turhaa…
- En jätä sinua.

Pikku prinssi ei ollutkaan vain joku, joksi halusin isona tulla. Pikku prinssi oli joku, jonka halusin löytää elämääni. Ajan kuluessa näitä ”pikkuprinssejä” oli, tuli ja meni. Niiden menetys sattui. Enemmän ehkä pettymyksestä itseen ja siihen, että oli tehnyt väärän "valinnan". Nämä pettymykset olivat suojakuori, jonka taakse piilouduin yhä vahvemmin. Se haarniska on raskas kantaa yksin.

Tapasin oman Pikku prinssini ja pystyin aika ajoin iloitsemaan siitä, että olin unohtamassa menneet pettymykset ja sain mahdollisuuden elää tässä päivässä, olla onnellinen kuin Pikku Prinssi hoitaessaan kukkaansa, josta ”hän oli vastuussa, ja joka oli niin heikko, ja niin lapsellinen. Eikä sillä ollut kuin neljä heiveröistä pientä piikkiä puolustautuakseen vaaroja vastaan”. Meilläkin oli vain tämä päivä.

Kunpa voisin kirjoittaa: ”Nyt olen jo vähän unohtanut suruani. Tarkoitan…en kokonaan. Mutta tiedän pikku prinssin saapuneen tähdelleen--. Ja öisin kuuntelen niin mielelläni tähtiä. Ne helisevät kuin viisisataa miljoonaa tiukua...” En voi. En aivan vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti