My Not So Typical Saturday

In few hours I'll be heading to the stable - my Saturday riding.
But before doing that I want to make sure my hips are moving like in a disco back in the day (oops, I'm only 18 but who cares).

Now I want you to join me - and promise me to finish this!

Kaksi tarinaa työuupumuksesta

Alla oleva, toimittaja Anna-Liisa Blombergin kirjoittama juttu julkaistiin 27.11.2013 ilmestyneessä Demokraatti-lehdessä. Pahoittelen, etten onnistunut muokkaamaan juttua yhtä visuaaliseksi, kuin miltä se näytti lehden sivuilla. -Johanna

Kaksi tarinaa työuupumuksesta
"Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa"

– Ansaitsen elää uutta elämää ilman vanhan elämän taakkaa, noin 30-vuotias nuori nainen summaa.

Ekonomiksi valmistunut Johanna viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan. Hän ystävystyi ihmisten kanssa ja työpaikalla oli hyvä meininki. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, kun johdossa tapahtui muutoksia. Ilmapiirin muutos sai monen työntekijän vaihtamaan työpaikkaa, mutta Johanna jäi, vaikka tuntui, ettei työntekijän osaamista arvostettu, johto ei tukenut ja alkanutta kiusaamistakin katsottiin läpi sormien.

Johanna halusi suoriutua töistään, koska hän näki työn arvonsa mittana. Hän haaveili saavansa joskus raivattua pöytänsä töistä, mutta niitä kertyi koko ajan lisää, vaikka hän paiski ylitöitä, päivät venyivät illoiksi ja töitä oli tehtävä joskus viikonloppuisinkin. Lomaa ei uskaltanut pitää, koska tuuraajia ei otettu ja loman jälkeen työpöydällä odotti taas monta kertaa hirveämpi nivaska töitä.

– En nähnyt kavereita, ei ollut harrastuksia. Kävin töissä, tulin kotiin ja olin yksin. Olin niin väsynyt työpaikkaan ja siihen kuormaan, että en sietänyt ketään ympärilläni, halusin vain olla. Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa, hän kuvailee.

Selkä petti ennen mieltä

Työterveyslääkärin luona hän kertoi työtaakastaan, työpaikan huonosta ilmapiiristä ja unettomuudestaan, mutta apu jäi vähäiseksi. Jaksamista hoidettiin lähinnä nukahtamis- ja unilääkkeillä.

Käännekohta oli lopulta jo aikaisemmin oireilleiden ja viimein pahaksi äityneiden selkä- ja niskavaivojen takia saatu sairasloma. Johanna uskoo hänen kroppansa reagoineen hirveään pahaan oloon menemällä kirjaimellisesti rikki. Vaikka Johanna oli viettänyt seitsemän vuotta samassa työpaikassa, ei hän sairasloman jälkeen enää palannut entiseen työhönsä. Sitä nimenomaista työtehtävää ei enää olisikaan ollut tarjolla – Johannan työtaakka kun oli jaettu neljän henkilön hoidettavaksi.

Kohti uutta elämää

Johanna oli jo työssä ollessaan elänyt osittain työterveyslääkärin määräämien lääkkeiden sumussa, mutta sairasloman jälkeen hän alkoi käyttää lääkkeitä väärin ja masennus iski häneen täydellä voimallaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua sumu alkaa hälvetä – Johanna on löytänyt rakkaan harrastuksen, hän on ollut työkokeilussa ja saa tukea kuntoutukseen. Vertaistuesta on ollut iso apu.

Työelämään takaisin halajava Johanna kuitenkin miettii, miten työnantajat suhtautuvat kolmen vuoden aukkoon ansioluettelossa. Johanna pelkää masennus-diagnoosin saavan miettimään: ”Sairastuuko tuo kohta uudestaan?”

– Jos joku on ollut kolme vuotta äitiyslomalla, hän voi sanoa saaneensa lapsen ja olleensa siksi pois. Masennus oli minun lapseni, mutta se on jo kasvanut ja muuttanut pois kotoa.

"Olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni"

Tässä jutussa Kaarina-nimellä esiintyvä hoitoalalla työskennellyt nainen kertoo aina olleensa kova tekemään töitä. Suuri ongelma oli, että hänen alallaan töitä riittää loputtomasti, eikä hän osannut jättää töitä töihin. Iltaisin hän mietti, mitä kotisairaanhoidon asiakkaille kuuluu. Kiireisessä työssä hän halusi myös pysähtyä kuuntelemaan ja juttelemaan asiakkaiden kanssa.

– Annoin liikaa itsestäni. Vasta myöhemmin hoksasin, ettei hoitoala sovi minulle ollenkaan, Kaarina kertoo.

Kaarinan työuupumukseen vaikuttivat myös henkilökohtaisen elämän myllerrykset. Kolmen lapsen yksinhuoltajaksi 34-vuotiaana jäänyt Kaarina sinnitteli töissä pitkään, vaikka väsymys painoi. Selviytyä ja suoriutua piti.

– Kun ihminen sairastuu omaan vahvuuteensa, se on kauheinta, mitä voi tapahtua, hän sanoo.

”Ei” on vaikea sana

Hän otti työn rinnalle osaamistaan täydentäviä opintoja ja väsymys kasvoi. Hän kuvailee kulkeneensa sumussa kuin robotti töihin ja töistä kotiin. Unettomuuttaan hän alkoi hoitaa alkoholilla. Todellinen käänne tapahtui, kun Kaarinan murrosikäinen tytär totesi öitään valvovalle äidilleen, että ”tästä ei nyt taida tulla mitään.”

– Olin viimeisen kerran töissä silloin vuonna 1999, nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva 55-vuotias Kaarina kertaa.

Kaarina teki sijaisuuksia aikana, jolloin työntekijöitä vähennettiin, eikä muita sijaisia otettu. Työpaikalla ajateltiin, että ”kyllä Kaarina hoitaa”. Kun kotisairaanhoitajalla pitäisi olla neljä kotikäyntiä päivässä, saattoi niitä Kaarinalle kertyä kuusi tai seitsemän.

– Minulta kysyttiin, menisitkö vielä tuonnekin. Otin työt, kun en osaa sanoa ei, Kaarina kertoo.
– On aika paradoksaalista, että olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni, hän jatkaa.

Aikaisemman vertaistuen puolesta

Työssä ollessaan Kaarina sai lyhyitä sairaslomia masennuksen vuoksi. Parhainta ja kokonaisvaltaisinta hoitoa hän sai vasta vuonna 2006 päihdepsykiatrian puolelta. Sen jälkeen hoitoa tai alkoholia ei ole tarvittu. Nyt Kaarina tekee vapaaehtoistyötä ja auttaa tyttärensä perhettä lastenhoidossa. 

– Käyn myös ryhmissä kertomassa tarinaani niille, jotka ovat vielä työelämässä ja yrittävät palata sinne takaisin, vertaistuen nimeen vannova Kaarina kertoo.

Kaarinan mielestä olisi hyvää ennaltaehkäisyä, jos työterveydenhuollon kautta tarjottaisiin ryhmäterapiaa ja vertaistukea jo ennen kuin seinä tulee vastaan.

– Näkee, että on muita samassa tilanteessa. Sehän koetaan suureksi häpeäksi, kun ei kykene töitänsä enää tekemään.

Töissä sinnitellään pitkään uupuneenakin

Työolosuhteista tai niiden muutoksesta johtuvan uupumuksen kourissa sinnitellään pitkään ennen kuin apua tohditaan hakea. Tämä käy ilmi Tampereen yliopistossa syksyllä valmistuneesta Sanna Rikalan väitöskirjasta. Väitöskirjan tutkimuksen kohteena ovat naiset, mutta Rikala uskoo monen havainnon pätevän myös miehiin.

– Veikkaisin, että miehet sinnittelevät aivan yhtä lailla ja työuupumuksen vaiheet ovat samanlaiset. Suomalaisille työ on todella tärkeä arvo ja keskeinen osa elämää. On iso päätös luopua siitä tai edes antaa vähän periksi jäämällä sairaslomalle. Se tavallaan sotii meidän taistelumoraaliamme vastaan, Rikala sanoo.

Uupumusta ei mielletä sairaudeksi

Kaikilla Rikalan haastattelemilla naisilla työuupumus eteni saman kaavan mukaisesti. Jokaisen työpaikalla oli tapahtunut muutos, jonka myötä työolot muuttuivat kuormittavammiksi. Aluksi työn taakan lisäännyttyä naiset yrittivät vaikuttaa työoloihinsa. Kun kävi selväksi, ettei positiivista muutosta tapahdu, he jäivät sinnittelemään.

– Tyypillistä oli, että lääkäriin menemistä – väsymyksestä ja pahasta olosta jollekin puhumista – lykättiin kauan, vuosiakin, vaikka osa oli jo vakavasti masentuneita siinä vaiheessa, Rikala kertoo.

Koska työuupumus ei ole virallinen tautiluokitus, ei sen perusteella voi saada sairauslomaa. Usein diagnoosiksi kirjataan masennus. Tämä osaltaan pitkitti Rikalan haastattelemien naisten hakeutumista työterveyslääkärin pakeille. He vierastivat työoloista johtuvan uupumisen määrittelyä masennukseksi. 

– Se liittyy käsitykseen, että diagnoosi tarkoittaisi, että on heikompi kuin muut, tai että vika on sittenkin vain itsessä eikä ulkopuolisissa tekijöissä, Rikala sanoo.

– Koska ihmiset ymmärtävät tilanteensa niin, että kyse ei ole ensisijaisesti sairaudesta, pitäisi olla joku muu ratkaisumalli päästä tauolle vaikeasta työelämän kuormitushuipusta kuin sairauden toteaminen, hän jatkaa.

Hoiva-alalla uuvutaan usein

Rikalan mielestä mielenterveysongelmia yksilöllistetään liikaa. Käsitys uupumisesta yksilön sisäisinä ongelmina istuu tiukassa, vaikka esimerkiksi jossakin tietyssä ammatissa työuupumuksesta kärsitään useammin.

– Painotus on naisvaltaisilla aloilla, kuten hoiva-alalla, ja uupuminen koskee myös näillä aloilla työskenteleviä miehiä. Se osoittaa hirveän konkreettisesti sen, että kysymys on alan työoloista, eikä esimerkiksi naisista sukupuolena, Rikala sanoo.

Rikalan mukaan alat, joissa usein uuvutaan, ovat niitä, joissa 2000-luvun taitteessa kaikkein eniten kiristettiin vyötä – tehostettiin ja heikennettiin työehtoja. Rikala muistuttaakin, että mielenterveysongelmien syntymiseen voidaan vaikuttaa myös poliittisesti muuttamalla rakenteita työssä jaksamisen kannalta suopeammiksi.

Irtiotto muuttaa elämän

Sinniteltyään aikansa työkuormansa alla  ottivat Rikalan haastattelemat naiset irtioton tilanteestaan. He menivät lääkäriin ja jäivät sairauslomalle masennuksen vuoksi. Jokaiselle irtiotto oli suuri muutos elämään. Vain yksi heistä palasi entiseen työpaikkaansa. Osa kouluttautui kokonaan uuteen ammattiin. Vakavammissa tapauksissa sairaslomaa seurasi työkyvyttömyyseläke.

Rikala kertoo naisten yrittäneen haastatteluissa hakea sopivaa ilmaisua kokemalleen tunteelle – uupumukselle, joka voi olla samaan aikaan työoloista että omasta itsestä johtuvaa.

– Yksi haastateltava käytti termiä ”taakkaisuus”. Minusta se on hyvä ilmaisu, Rikala summaa.

the Crash

I was listening to the Crash on Spotify on the other day. 

Do you know the Crash?
If not, I share my memories on the band.

I left for Sweden in the autumn of 2001. I couldn't take all my cds with me so I only took the most important ones: the Smashing Pumpkins, the Cure, kent, plus the Crash as one of my Finnish favorite.

We had lots of parties at my corridor, particularly in my room. There were a lot of people from like all around the world. And, of course, we played music to get in the mood. the Crash took all the points home, and if I'm not terrible wrong, Dmitri, Andre and some other guys may still get a smile on their face when hearing "the Crash". And I do wish it takes them back to our year in Uppsala, I had a blast! This is for you, guys!

(If you already have Spotify, play "Phoebe". It's my song!)

That's me wearing my brand new Carhartt jacket (in 2001), maybe that's why the smile

White Christmas (Just Kiddin')

This is why I hate snow. 

I captured these "special moments in my life" this week on my way ... where ever (it's not the point, really).

Thursday

...and Friday

...again, Thursday

...and Friday. And all the white you see here is 'cause of that bench!

Quote for the Day (21.11.2013)

Me and My New Sunnies (in Your Face)

Tämä on teille, menetetyille

Sunnuntaina sytytetään kynttilä itsemurhan tehneiden muistoksi. Heidän muistokseen päätin käyttää vielä tämän hetken ja tilanteen hyväkseni ja jatkaa aiheesta "minun masennus". En väitä, että itsemurhaan päätyneet olisivat kaikki kärsineet masennuksesta vaan viittaan ennemminkin siihen, miten yleisesti itsemurha kuitenkin yhdistetään masennukseen.

Osa teistä tuntee minut hyvin, osa hyvin huonosti. Niille, jotka tuntevat minut, esitänkin kysymyksen: ajattelitko minut nähdessäsi, että sairastun masennukseen? Että olen niin masentunut, että itsemurha on ainoa keksimäni ratkaisu siihen tuskaan, jota koen? En, en usko. Enkä uskonut itsekään. Minulle mielenterveysongelmat olivat hyvin vieras puheenaihe. Suvussani ei ole alttiutta sairastua mielenterveysongelmiin, enkä ollut tainnut koskaan edes tuntea ihmistä, joka olisi ollut masentunut tai mieleltään sairas (=hullu) (luulin). Ehkä suhtautumiseni oli ennemminkin negatiivinen: jäisivät kotiin haahuilemaan (hullut). - Ehkä kuitenkin näit minut (hullun) haahuilemassa niissä harmaissa verkkareissani tyhjyys silmissä, paossa elämääni...

Paossa elämääni, paremmin en voi sitä kuvata. Erakoiduin, vetäydyin syrjään. Olin haluton. En pitänyt itsestäni huolta, asuntoni oli kuin niistä tv-ohjelmista, joissa ihmiset hukkuvat romuun. Halusin vain nukkua, nukkua sitä lääkeunta, yhä uudelleen. Päivät olivat öitä, ja minä nukuin. Siitä lääkeaddikti-minästä muistuttaa tänä päivänä ne muistissani olevat aukot, joita en tule koskaan täyttämään. Sitä minulle ei suoda. Ja ehkä se on omaksi parhaakseni. Ja se on seuraus niistä lääkkeistä.

Minua eivät kannatelleet säälivät katseet, huokaukset, säästä puhuminen, kun sisälläni oli pilkkopimeää. Minua kannatteli ainoastaan usko siihen, että saan sen "oman elämäni" vielä takaisin. Sen elämän, joka juuri ennen sairastumistani oli sitä, mistä olin aina haaveillut. Olin tavannut ihmisen, joka oli täydellisin kumppani minulle, joka oli paras ystäväni. En ole tainnut koskaan edes kiittää häntä niistä hetkistä, kun hän piti kädestäni kiinni ja omalla läheisyydellään antoi toivoa paremmasta - kannatteli minua ne pari vuotta, kun kaikki muu oli niin synkkää. Kiitos, kiitos myös perheelleni, ettette hylänneet minua!

Näin jälkeenpäin on ollut toki yllättävää huomata, ettei se "oma elämäni" ollutkaan enää sitä, mihin se silloin pari vuotta sitten diagnoosini saadessani päättyi. Se oli jatkanut matkaansa, ilman minua. Tai ei se ehkä ole "yllättävää", älä käsitä väärin. Ennemminkin sellaista, jota en kyennyt sairastumiseni vuoksi ajattelemaan tapahtuvaksi. Kuvittelin, että parannuttuani palaisin takaisin siihen "omaan elämääni" ja jatkaisin siitä, mihin silloin kesällä 2011 jäin. Toteuttamaan niitä unelmia ja haaveita, joita muistan minulla olleen.

Tänä päivänä voin paremmin kuin koskaan. Osaan olla armollisempi itseäni kohtaan, enkä vaadi itseltäni enää suorituksia. Sisimmässäni on kova palo alkaa rakentaa sitä "uutta elämääni", enkä ole edes kamalasti vitkastellut... Eräs läheisimmistä opiskeluaikojen ystävistäni kirjoitti taannoin: "Ikävä kuulla sairaudesta, mutta hienoa että nyt se on voitettu! Ainahan sinä olet taistelija ollut ja sitkeä sellainen! Valitsit määrätietoisesti aina sen tien mitä haluat kulkea etkä sitä mikä olisi ollut helpoin. Tähän uskon edelleen ja olen vakuuttunut että tuokin kurja episodi kääntyy voitoksi sillä 'johannamaisuudella' jonka muistan opiskeluvuosilta." Kiitos sanoistasi, Tommi! Tehtiin hyvä pohjatyö ystävyydelle silloin vuosia sitten. Etkä ole nytkään yhtään väärässä.

Paranemisessani on kuitenkin ollut ensisijaisen tärkeää se, että olen kyennyt hyväksymään vakavaan masennukseen johtaneet syyt, minun tapauksessani "työelämässä tekemäni valinnat". Tämä ei ollut koskaan kuitenkaan itsestäänselvää. Pyristelin vastaan kynsin ja hampain, enkä uskaltanut myöntää edes itselleni väsyneeni, uupuneeni siihen oravanpyörään. Nyt tuo polku on hyvinkin selvä, valintani johtivat sairastumiseeni. Olisinko kuitenkaan valinnut toisin? Todennäköisesti en, en olisi osannut.

Luin eräästä lehdestä Pirkko Lahden (psykologi, psykoterapeutti ja Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja) kolumnista: "Depressio ei ole sen kummallisempi tauti kuin vaikkapa astma. Molemmat vaativat syiden selvittelyä, ehkä lääkkeitä ja tietoa siitä, miten tulee toimia." Toivon jokaisen teistä hiljentyvän edes sekunniksi miettimään sitä, miltä itsemurhan tehneestä on mahtanut tuntua. Kun elämässä ei ole kuin pimeyttä, pelottavaa synkkyytä, yksinäisyyttä. Sinille.

Isälleni

Eilen vietettiin isänpäivää. Illan suussa me ajeltiin siskon ja hra Ukon kanssa kotua Tampereelle. Oltiin kotona juhlimassa isänpäivää. Tosin juhlinta osui lauantai-illalle, kun isä lähti sunnuntaina hirvimettään ennen auringonnousua. Automatkan aikana radiossa keskusteltiin siitä, mitä oma isä on lapsilleen opettanut. Kuuntelijat soittivat ja jakoivat omia tuntojaan.

Jonkun isä oli opettanut polkupyörällä ajamisen taidon, toisen "kaiken" ja kolmannen "olla koskaan antamatta periksi". Jäin miettimään, mitä oma isäni on minulle opettanut. Lista on liian pitkä, joten tyydyn toteamaan: mulla on maailman paras iskä! Se auttaa mua aina, kun mä tarvin apua.

Jääkaapin ovessani on oheinen kuva. Siinä on isä ja hänen Messerschmitt. Ja buutsit ja pitkä tukka.

Topi Sorsakoski on yksi isän lemppariartisteista. Kiitos yhteisistä muistoista, Topi!

Tuulispään jäähyväiset

 Alla oleva kirjoitukseni julkaistiin juuri ilmestyneessä Kipunoita-lehdessä (4/2013) otsikolla "Tuulispään jäähyväiset".

”Tuulispää tuli taloon” kuului edellisen Kipunoidan minua koskevan Tuttu Taimista -esittelyn otsikko. Vaikka jutun tekemisestä ei ole aikaa kuin muutama kuukausi, on Tuulispään elämään puhaltanut länsituuli tuoden mukanaan sekä uusia alkuja että luopumisen tuskaa.

Tuulispää tuli taloon -juttu päättyi seuraavasti: ”Sairaus en ole minä; minä yrittää vain kirjoittaa sairastumisen osaksi omaa elämänhistoriaansa ja jatkaa uteliaana kohti uusia elämän seikkailuja.” Ja näin on todellakin tapahtunut. Kesän aikana alkanut parantuminen ja eheytyminen on edennyt pisteeseen, jossa neljä vuotta kestänyt huoneistoremontti on päässyt sellaiseen vauhtiin, että valmistakin on jo lupa odottaa.

Tuulispää on hakeutunut ystävien pariin niiden vuosien jälkeen, kun oli vain Tuulispää ja masennus. Puhe pulppuaa niin vilkkaasti, että osa suunnitelmista on kirjattava ylös, ettei tuuli vie sanoja mukanaan. Tulevaisuus on haaveita - ja ennen kaikkea haaveiden toteuttamista.

Vapaa-ajan on kaapannut ratsastus! Oih, miten Tuulispää onkaan kaivannut hevosia sitten teinityttövuosiensa, jolloin heppailu sai väistyä opiskelun ja muun elämän tieltä. Lisäksi liikunta ja entisöiminen vievät yhä enemmän Tuulispään aikaa (ja tuovat yhä enemmän sisältöä elämään). Unohtamatta niitä Tuulispään ystäviä ja läheisiäkään...

Tuulispään on nyt aika lausua jäähyväiset heille, joihin hän tutustui Ruusan Kahvilassa, vertaisryhmissä ja olkkarissa. Hän on pohjustanut mielessään tätä päätöstä jo hyvin pitkään; yrittänyt perustella itselleen halua palata siihen ”omaan elämään”, joka jäi kesken hänen sairastuttuaan, mutta jota hän huomaa kaipaavansa yhä enemmän.

Nämä jäähyväiset eivät ole sellaiset, joissa joku kuolee vaan sellaiset, joissa Tuulispää kertoo jatkavansa uteliaana kohti elämän uusia seikkailuja. Tästä johtuen et enää näe Tuulispäätä olohuoneen kahvittarena vaan satunnaisesti vertaisjäsenenä teekupin äärellä kuulumisia vaihtaen. Näin siksi, että Tuulispää on ihminen, joka lähtee mukaan täysillä. Ja koska Tuulispää ei enää voi täysillä sitoutua kahvittarena toimimiseen, jättää hän paikkansa sellaiselle, jonka hän toivoo saavan edes yhtä paljon vertaisohjaajana toimimisesta kuin hän itse on saanut.

Tuulispää siteeraa hänelle niin tärkeää Pikku Prinssiä:

"Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat,

koska minä asun eräässä niistä, koska minä nauran eräässä niistä."

Antoine de Saint-Exupéry

Lopuksi haluaisin käyttää tämän tilan ja tilanteen hyväkseni ja muistuttaa, että me mielenterveyskuntoutujat emme kaipaa sääliä vaan tasavertaisuuteen perustuvaa kohtelua. Diagnoosimme ei myöskään tartu kanssakäymisessä teidän ”terveiden” kanssa. Vai mitä olette mieltä, isä, äiti, Marika, Olli, JP? Lisäksi haluaisin vielä tähdentää, että mielenterveysongelmista paranee - tai ainakin niitä voidaan hoitaa muun muassa oikeanlaisella lääkityksellä. Älä siis minut nähdessäsi ensimmäisenä mieti, sairastunko uudelleen. Yhtä hyvin minä voisin sinut nähdessäni ajatella, sairastutko sinäkin?

Nähdään,
Johanna

Juttua kuvitti kuva minusta ja hra Bruuttuksesta valmistautumassa kesän heppatunnille.

hra Bruuttukselle

Päätin omistaa tämän kirjoitukseni maailman parhaalle samettiturvalle, Bruuttukselle! Tai hra Bruuttukselle kuten häntä kutsun. :) Jäin tänään tallilta kotiin tullessani miettimään aikaisemmin käymääni keskustelua. Siinä keskustelussa kerroin, miten tärkeäksi Bruuttus on minulle tullut. En kuitenkaan uskaltanut käyttää hänestä ystävä-sanaa - vaikka rakas ystävähän hän, hra Bruuttus, minulle on.

Minulle ratsastamisessa on kyse paljon muustakin kuin satulaan nousemisesta ja suorituksista kuten varmasti monelle muullekin heppatytölle tai -pojalle. Tänäänkin aamulla, kun menin moikkaamaan Bruuttusta, hän hörähteli minut nähdessään. Silittelin ja halailin häntä hetken karsinassa ennen kuin laitoin riimun päähän ja vein hänet "pesariin" harjattavaksi. Ja taas ratsastustunnin jälkeen sama kuvio toisinpäin. Kotiin lähtiessäni oli sydän pakahtua - sellaisen tunteen hra Bruuttus saa minussa aikaan.

Kuvaustilanne on hieman lavastettu, jotta mahduimme molemmat kuvaan. Tai ehkä se on just sitä, miltä se näyttää: alamaiselle on myönnetty audienssi.