Näytetään tekstit, joissa on tunniste autumn. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste autumn. Näytä kaikki tekstit

4. helmikuuta 2016

tbt (4.2.2016)

Last year's Blockfest.
Eating ice cream and making sure my hat is where it is supposed to be.
The crowd is waiting for Cheek.

12. marraskuuta 2014

tbt (13.11.2014)

This shot was taken in Gamla Stan, Stockholm, in 2001. We took a day trip to Stockholm from Uppsala. It was gals all around the world: Austria, Italy, Spain, Finland... We sure had some fun sightseeing and doing some shopping! I find this photo quite funny: my hair looks so short, and I don't even know where that red Marimekko shoulder bag is today. Maybe I need to ask my sis... 

21. lokakuuta 2014

Selfie (an Ode to the Summer)

Yesterday I felt like summer (for like a second) while having Ray-Bans on.
I may put them back on to feel, like, an endless summer.

#selfie #badhairday #specs #ray-ban

6. lokakuuta 2014

16. syyskuuta 2014

Mushroom

I've been an avid photographer for as long as I can remember.
I got my first camera when I was eight or nine years old. I started with our cats and rabbits (and my sister). Then I moved on to horses and rock stars (and my sister's dog mr. Ukko). Now I am taking photos of mushroom... Don't ask me if they are eatable or not. *)






*) Some of them are red, some are not. Some of them are the size of my head, some are not.

28. marraskuuta 2013

Kaksi tarinaa työuupumuksesta

Alla oleva, toimittaja Anna-Liisa Blombergin kirjoittama juttu julkaistiin 27.11.2013 ilmestyneessä Demokraatti-lehdessä. Pahoittelen, etten onnistunut muokkaamaan juttua yhtä visuaaliseksi, kuin miltä se näytti lehden sivuilla. -Johanna

Kaksi tarinaa työuupumuksesta
"Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa"

– Ansaitsen elää uutta elämää ilman vanhan elämän taakkaa, noin 30-vuotias nuori nainen summaa.

Ekonomiksi valmistunut Johanna viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan. Hän ystävystyi ihmisten kanssa ja työpaikalla oli hyvä meininki. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, kun johdossa tapahtui muutoksia. Ilmapiirin muutos sai monen työntekijän vaihtamaan työpaikkaa, mutta Johanna jäi, vaikka tuntui, ettei työntekijän osaamista arvostettu, johto ei tukenut ja alkanutta kiusaamistakin katsottiin läpi sormien.

Johanna halusi suoriutua töistään, koska hän näki työn arvonsa mittana. Hän haaveili saavansa joskus raivattua pöytänsä töistä, mutta niitä kertyi koko ajan lisää, vaikka hän paiski ylitöitä, päivät venyivät illoiksi ja töitä oli tehtävä joskus viikonloppuisinkin. Lomaa ei uskaltanut pitää, koska tuuraajia ei otettu ja loman jälkeen työpöydällä odotti taas monta kertaa hirveämpi nivaska töitä.

– En nähnyt kavereita, ei ollut harrastuksia. Kävin töissä, tulin kotiin ja olin yksin. Olin niin väsynyt työpaikkaan ja siihen kuormaan, että en sietänyt ketään ympärilläni, halusin vain olla. Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa, hän kuvailee.

Selkä petti ennen mieltä

Työterveyslääkärin luona hän kertoi työtaakastaan, työpaikan huonosta ilmapiiristä ja unettomuudestaan, mutta apu jäi vähäiseksi. Jaksamista hoidettiin lähinnä nukahtamis- ja unilääkkeillä.

Käännekohta oli lopulta jo aikaisemmin oireilleiden ja viimein pahaksi äityneiden selkä- ja niskavaivojen takia saatu sairasloma. Johanna uskoo hänen kroppansa reagoineen hirveään pahaan oloon menemällä kirjaimellisesti rikki. Vaikka Johanna oli viettänyt seitsemän vuotta samassa työpaikassa, ei hän sairasloman jälkeen enää palannut entiseen työhönsä. Sitä nimenomaista työtehtävää ei enää olisikaan ollut tarjolla – Johannan työtaakka kun oli jaettu neljän henkilön hoidettavaksi.

Kohti uutta elämää

Johanna oli jo työssä ollessaan elänyt osittain työterveyslääkärin määräämien lääkkeiden sumussa, mutta sairasloman jälkeen hän alkoi käyttää lääkkeitä väärin ja masennus iski häneen täydellä voimallaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua sumu alkaa hälvetä – Johanna on löytänyt rakkaan harrastuksen, hän on ollut työkokeilussa ja saa tukea kuntoutukseen. Vertaistuesta on ollut iso apu.

Työelämään takaisin halajava Johanna kuitenkin miettii, miten työnantajat suhtautuvat kolmen vuoden aukkoon ansioluettelossa. Johanna pelkää masennus-diagnoosin saavan miettimään: ”Sairastuuko tuo kohta uudestaan?”

– Jos joku on ollut kolme vuotta äitiyslomalla, hän voi sanoa saaneensa lapsen ja olleensa siksi pois. Masennus oli minun lapseni, mutta se on jo kasvanut ja muuttanut pois kotoa.

"Olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni"

Tässä jutussa Kaarina-nimellä esiintyvä hoitoalalla työskennellyt nainen kertoo aina olleensa kova tekemään töitä. Suuri ongelma oli, että hänen alallaan töitä riittää loputtomasti, eikä hän osannut jättää töitä töihin. Iltaisin hän mietti, mitä kotisairaanhoidon asiakkaille kuuluu. Kiireisessä työssä hän halusi myös pysähtyä kuuntelemaan ja juttelemaan asiakkaiden kanssa.

– Annoin liikaa itsestäni. Vasta myöhemmin hoksasin, ettei hoitoala sovi minulle ollenkaan, Kaarina kertoo.

Kaarinan työuupumukseen vaikuttivat myös henkilökohtaisen elämän myllerrykset. Kolmen lapsen yksinhuoltajaksi 34-vuotiaana jäänyt Kaarina sinnitteli töissä pitkään, vaikka väsymys painoi. Selviytyä ja suoriutua piti.

– Kun ihminen sairastuu omaan vahvuuteensa, se on kauheinta, mitä voi tapahtua, hän sanoo.

”Ei” on vaikea sana

Hän otti työn rinnalle osaamistaan täydentäviä opintoja ja väsymys kasvoi. Hän kuvailee kulkeneensa sumussa kuin robotti töihin ja töistä kotiin. Unettomuuttaan hän alkoi hoitaa alkoholilla. Todellinen käänne tapahtui, kun Kaarinan murrosikäinen tytär totesi öitään valvovalle äidilleen, että ”tästä ei nyt taida tulla mitään.”

– Olin viimeisen kerran töissä silloin vuonna 1999, nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva 55-vuotias Kaarina kertaa.

Kaarina teki sijaisuuksia aikana, jolloin työntekijöitä vähennettiin, eikä muita sijaisia otettu. Työpaikalla ajateltiin, että ”kyllä Kaarina hoitaa”. Kun kotisairaanhoitajalla pitäisi olla neljä kotikäyntiä päivässä, saattoi niitä Kaarinalle kertyä kuusi tai seitsemän.

– Minulta kysyttiin, menisitkö vielä tuonnekin. Otin työt, kun en osaa sanoa ei, Kaarina kertoo.
– On aika paradoksaalista, että olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni, hän jatkaa.

Aikaisemman vertaistuen puolesta

Työssä ollessaan Kaarina sai lyhyitä sairaslomia masennuksen vuoksi. Parhainta ja kokonaisvaltaisinta hoitoa hän sai vasta vuonna 2006 päihdepsykiatrian puolelta. Sen jälkeen hoitoa tai alkoholia ei ole tarvittu. Nyt Kaarina tekee vapaaehtoistyötä ja auttaa tyttärensä perhettä lastenhoidossa. 

– Käyn myös ryhmissä kertomassa tarinaani niille, jotka ovat vielä työelämässä ja yrittävät palata sinne takaisin, vertaistuen nimeen vannova Kaarina kertoo.

Kaarinan mielestä olisi hyvää ennaltaehkäisyä, jos työterveydenhuollon kautta tarjottaisiin ryhmäterapiaa ja vertaistukea jo ennen kuin seinä tulee vastaan.

– Näkee, että on muita samassa tilanteessa. Sehän koetaan suureksi häpeäksi, kun ei kykene töitänsä enää tekemään.

Töissä sinnitellään pitkään uupuneenakin

Työolosuhteista tai niiden muutoksesta johtuvan uupumuksen kourissa sinnitellään pitkään ennen kuin apua tohditaan hakea. Tämä käy ilmi Tampereen yliopistossa syksyllä valmistuneesta Sanna Rikalan väitöskirjasta. Väitöskirjan tutkimuksen kohteena ovat naiset, mutta Rikala uskoo monen havainnon pätevän myös miehiin.

– Veikkaisin, että miehet sinnittelevät aivan yhtä lailla ja työuupumuksen vaiheet ovat samanlaiset. Suomalaisille työ on todella tärkeä arvo ja keskeinen osa elämää. On iso päätös luopua siitä tai edes antaa vähän periksi jäämällä sairaslomalle. Se tavallaan sotii meidän taistelumoraaliamme vastaan, Rikala sanoo.

Uupumusta ei mielletä sairaudeksi

Kaikilla Rikalan haastattelemilla naisilla työuupumus eteni saman kaavan mukaisesti. Jokaisen työpaikalla oli tapahtunut muutos, jonka myötä työolot muuttuivat kuormittavammiksi. Aluksi työn taakan lisäännyttyä naiset yrittivät vaikuttaa työoloihinsa. Kun kävi selväksi, ettei positiivista muutosta tapahdu, he jäivät sinnittelemään.

– Tyypillistä oli, että lääkäriin menemistä – väsymyksestä ja pahasta olosta jollekin puhumista – lykättiin kauan, vuosiakin, vaikka osa oli jo vakavasti masentuneita siinä vaiheessa, Rikala kertoo.

Koska työuupumus ei ole virallinen tautiluokitus, ei sen perusteella voi saada sairauslomaa. Usein diagnoosiksi kirjataan masennus. Tämä osaltaan pitkitti Rikalan haastattelemien naisten hakeutumista työterveyslääkärin pakeille. He vierastivat työoloista johtuvan uupumisen määrittelyä masennukseksi. 

– Se liittyy käsitykseen, että diagnoosi tarkoittaisi, että on heikompi kuin muut, tai että vika on sittenkin vain itsessä eikä ulkopuolisissa tekijöissä, Rikala sanoo.

– Koska ihmiset ymmärtävät tilanteensa niin, että kyse ei ole ensisijaisesti sairaudesta, pitäisi olla joku muu ratkaisumalli päästä tauolle vaikeasta työelämän kuormitushuipusta kuin sairauden toteaminen, hän jatkaa.

Hoiva-alalla uuvutaan usein

Rikalan mielestä mielenterveysongelmia yksilöllistetään liikaa. Käsitys uupumisesta yksilön sisäisinä ongelmina istuu tiukassa, vaikka esimerkiksi jossakin tietyssä ammatissa työuupumuksesta kärsitään useammin.

– Painotus on naisvaltaisilla aloilla, kuten hoiva-alalla, ja uupuminen koskee myös näillä aloilla työskenteleviä miehiä. Se osoittaa hirveän konkreettisesti sen, että kysymys on alan työoloista, eikä esimerkiksi naisista sukupuolena, Rikala sanoo.

Rikalan mukaan alat, joissa usein uuvutaan, ovat niitä, joissa 2000-luvun taitteessa kaikkein eniten kiristettiin vyötä – tehostettiin ja heikennettiin työehtoja. Rikala muistuttaakin, että mielenterveysongelmien syntymiseen voidaan vaikuttaa myös poliittisesti muuttamalla rakenteita työssä jaksamisen kannalta suopeammiksi.

Irtiotto muuttaa elämän

Sinniteltyään aikansa työkuormansa alla  ottivat Rikalan haastattelemat naiset irtioton tilanteestaan. He menivät lääkäriin ja jäivät sairauslomalle masennuksen vuoksi. Jokaiselle irtiotto oli suuri muutos elämään. Vain yksi heistä palasi entiseen työpaikkaansa. Osa kouluttautui kokonaan uuteen ammattiin. Vakavammissa tapauksissa sairaslomaa seurasi työkyvyttömyyseläke.

Rikala kertoo naisten yrittäneen haastatteluissa hakea sopivaa ilmaisua kokemalleen tunteelle – uupumukselle, joka voi olla samaan aikaan työoloista että omasta itsestä johtuvaa.

– Yksi haastateltava käytti termiä ”taakkaisuus”. Minusta se on hyvä ilmaisu, Rikala summaa.

23. marraskuuta 2013

White Christmas (Just Kiddin')

This is why I hate snow. 
I captured these "special moments in my life" this week on my way ... where ever (it's not the point, really).

Thursday
...and Friday
...again, Thursday
...and Friday. And all the white you see here is 'cause of that bench!

16. marraskuuta 2013

Tämä on teille, menetetyille

Sunnuntaina sytytetään kynttilä itsemurhan tehneiden muistoksi. Heidän muistokseen päätin käyttää vielä tämän hetken ja tilanteen hyväkseni ja jatkaa aiheesta "minun masennus". En väitä, että itsemurhaan päätyneet olisivat kaikki kärsineet masennuksesta vaan viittaan ennemminkin siihen, miten yleisesti itsemurha kuitenkin yhdistetään masennukseen.

Osa teistä tuntee minut hyvin, osa hyvin huonosti. Niille, jotka tuntevat minut, esitänkin kysymyksen: ajattelitko minut nähdessäsi, että sairastun masennukseen? Että olen niin masentunut, että itsemurha on ainoa keksimäni ratkaisu siihen tuskaan, jota koen? En, en usko. Enkä uskonut itsekään. Minulle mielenterveysongelmat olivat hyvin vieras puheenaihe. Suvussani ei ole alttiutta sairastua mielenterveysongelmiin, enkä ollut tainnut koskaan edes tuntea ihmistä, joka olisi ollut masentunut tai mieleltään sairas (=hullu) (luulin). Ehkä suhtautumiseni oli ennemminkin negatiivinen: jäisivät kotiin haahuilemaan (hullut). - Ehkä kuitenkin näit minut (hullun) haahuilemassa niissä harmaissa verkkareissani tyhjyys silmissä, paossa elämääni...

Paossa elämääni, paremmin en voi sitä kuvata. Erakoiduin, vetäydyin syrjään. Olin haluton. En pitänyt itsestäni huolta, asuntoni oli kuin niistä tv-ohjelmista, joissa ihmiset hukkuvat romuun. Halusin vain nukkua, nukkua sitä lääkeunta, yhä uudelleen. Päivät olivat öitä, ja minä nukuin. Siitä lääkeaddikti-minästä muistuttaa tänä päivänä ne muistissani olevat aukot, joita en tule koskaan täyttämään. Sitä minulle ei suoda. Ja ehkä se on omaksi parhaakseni. Ja se on seuraus niistä lääkkeistä.

Minua eivät kannatelleet säälivät katseet, huokaukset, säästä puhuminen, kun sisälläni oli pilkkopimeää. Minua kannatteli ainoastaan usko siihen, että saan sen "oman elämäni" vielä takaisin. Sen elämän, joka juuri ennen sairastumistani oli sitä, mistä olin aina haaveillut. Olin tavannut ihmisen, joka oli täydellisin kumppani minulle, joka oli paras ystäväni. En ole tainnut koskaan edes kiittää häntä niistä hetkistä, kun hän piti kädestäni kiinni ja omalla läheisyydellään antoi toivoa paremmasta - kannatteli minua ne pari vuotta, kun kaikki muu oli niin synkkää. Kiitos, kiitos myös perheelleni, ettette hylänneet minua!

Näin jälkeenpäin on ollut toki yllättävää huomata, ettei se "oma elämäni" ollutkaan enää sitä, mihin se silloin pari vuotta sitten diagnoosini saadessani päättyi. Se oli jatkanut matkaansa, ilman minua. Tai ei se ehkä ole "yllättävää", älä käsitä väärin. Ennemminkin sellaista, jota en kyennyt sairastumiseni vuoksi ajattelemaan tapahtuvaksi. Kuvittelin, että parannuttuani palaisin takaisin siihen "omaan elämääni" ja jatkaisin siitä, mihin silloin kesällä 2011 jäin. Toteuttamaan niitä unelmia ja haaveita, joita muistan minulla olleen.

Tänä päivänä voin paremmin kuin koskaan. Osaan olla armollisempi itseäni kohtaan, enkä vaadi itseltäni enää suorituksia. Sisimmässäni on kova palo alkaa rakentaa sitä "uutta elämääni", enkä ole edes kamalasti vitkastellut... Eräs läheisimmistä opiskeluaikojen ystävistäni kirjoitti taannoin: "Ikävä kuulla sairaudesta, mutta hienoa että nyt se on voitettu! Ainahan sinä olet taistelija ollut ja sitkeä sellainen! Valitsit määrätietoisesti aina sen tien mitä haluat kulkea etkä sitä mikä olisi ollut helpoin. Tähän uskon edelleen ja olen vakuuttunut että tuokin kurja episodi kääntyy voitoksi sillä 'johannamaisuudella' jonka muistan opiskeluvuosilta." Kiitos sanoistasi, Tommi! Tehtiin hyvä pohjatyö ystävyydelle silloin vuosia sitten. Etkä ole nytkään yhtään väärässä.

Paranemisessani on kuitenkin ollut ensisijaisen tärkeää se, että olen kyennyt hyväksymään vakavaan masennukseen johtaneet syyt, minun tapauksessani "työelämässä tekemäni valinnat". Tämä ei ollut koskaan kuitenkaan itsestäänselvää. Pyristelin vastaan kynsin ja hampain, enkä uskaltanut myöntää edes itselleni väsyneeni, uupuneeni siihen oravanpyörään. Nyt tuo polku on hyvinkin selvä, valintani johtivat sairastumiseeni. Olisinko kuitenkaan valinnut toisin? Todennäköisesti en, en olisi osannut.

Luin eräästä lehdestä Pirkko Lahden (psykologi, psykoterapeutti ja Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja) kolumnista: "Depressio ei ole sen kummallisempi tauti kuin vaikkapa astma. Molemmat vaativat syiden selvittelyä, ehkä lääkkeitä ja tietoa siitä, miten tulee toimia." Toivon jokaisen teistä hiljentyvän edes sekunniksi miettimään sitä, miltä itsemurhan tehneestä on mahtanut tuntua. Kun elämässä ei ole kuin pimeyttä, pelottavaa synkkyytä, yksinäisyyttä. Sinille.


5. marraskuuta 2013

Tuulispään jäähyväiset

 Alla oleva kirjoitukseni julkaistiin juuri ilmestyneessä Kipunoita-lehdessä (4/2013) otsikolla "Tuulispään jäähyväiset".

”Tuulispää tuli taloon” kuului edellisen Kipunoidan minua koskevan Tuttu Taimista -esittelyn otsikko. Vaikka jutun tekemisestä ei ole aikaa kuin muutama kuukausi, on Tuulispään elämään puhaltanut länsituuli tuoden mukanaan sekä uusia alkuja että luopumisen tuskaa.

Tuulispää tuli taloon -juttu päättyi seuraavasti: ”Sairaus en ole minä; minä yrittää vain kirjoittaa sairastumisen osaksi omaa elämänhistoriaansa ja jatkaa uteliaana kohti uusia elämän seikkailuja.” Ja näin on todellakin tapahtunut. Kesän aikana alkanut parantuminen ja eheytyminen on edennyt pisteeseen, jossa neljä vuotta kestänyt huoneistoremontti on päässyt sellaiseen vauhtiin, että valmistakin on jo lupa odottaa.

Tuulispää on hakeutunut ystävien pariin niiden vuosien jälkeen, kun oli vain Tuulispää ja masennus. Puhe pulppuaa niin vilkkaasti, että osa suunnitelmista on kirjattava ylös, ettei tuuli vie sanoja mukanaan. Tulevaisuus on haaveita - ja ennen kaikkea haaveiden toteuttamista.

Vapaa-ajan on kaapannut ratsastus! Oih, miten Tuulispää onkaan kaivannut hevosia sitten teinityttövuosiensa, jolloin heppailu sai väistyä opiskelun ja muun elämän tieltä. Lisäksi liikunta ja entisöiminen vievät yhä enemmän Tuulispään aikaa (ja tuovat yhä enemmän sisältöä elämään). Unohtamatta niitä Tuulispään ystäviä ja läheisiäkään...

Tuulispään on nyt aika lausua jäähyväiset heille, joihin hän tutustui Ruusan Kahvilassa, vertaisryhmissä ja olkkarissa. Hän on pohjustanut mielessään tätä päätöstä jo hyvin pitkään; yrittänyt perustella itselleen halua palata siihen ”omaan elämään”, joka jäi kesken hänen sairastuttuaan, mutta jota hän huomaa kaipaavansa yhä enemmän.

Nämä jäähyväiset eivät ole sellaiset, joissa joku kuolee vaan sellaiset, joissa Tuulispää kertoo jatkavansa uteliaana kohti elämän uusia seikkailuja. Tästä johtuen et enää näe Tuulispäätä olohuoneen kahvittarena vaan satunnaisesti vertaisjäsenenä teekupin äärellä kuulumisia vaihtaen. Näin siksi, että Tuulispää on ihminen, joka lähtee mukaan täysillä. Ja koska Tuulispää ei enää voi täysillä sitoutua kahvittarena toimimiseen, jättää hän paikkansa sellaiselle, jonka hän toivoo saavan edes yhtä paljon vertaisohjaajana toimimisesta kuin hän itse on saanut.

Tuulispää siteeraa hänelle niin tärkeää Pikku Prinssiä:

"Katsellessasi öistä tähtitaivasta tuntuu sinusta, kuin kaikki tähdet nauraisivat,
koska minä asun eräässä niistä, koska minä nauran eräässä niistä."
Antoine de Saint-Exupéry

Lopuksi haluaisin käyttää tämän tilan ja tilanteen hyväkseni ja muistuttaa, että me mielenterveyskuntoutujat emme kaipaa sääliä vaan tasavertaisuuteen perustuvaa kohtelua. Diagnoosimme ei myöskään tartu kanssakäymisessä teidän ”terveiden” kanssa. Vai mitä olette mieltä, isä, äiti, Marika, Olli, JP? Lisäksi haluaisin vielä tähdentää, että mielenterveysongelmista paranee - tai ainakin niitä voidaan hoitaa muun muassa oikeanlaisella lääkityksellä. Älä siis minut nähdessäsi ensimmäisenä mieti, sairastunko uudelleen. Yhtä hyvin minä voisin sinut nähdessäni ajatella, sairastutko sinäkin?

Nähdään,
Johanna

Juttua kuvitti kuva minusta ja hra Bruuttuksesta valmistautumassa kesän heppatunnille.

page36image79232

1. marraskuuta 2013

hra Bruuttukselle


Päätin omistaa tämän kirjoitukseni maailman parhaalle samettiturvalle, Bruuttukselle! Tai hra Bruuttukselle kuten häntä kutsun. :) Jäin tänään tallilta kotiin tullessani miettimään aikaisemmin käymääni keskustelua. Siinä keskustelussa kerroin, miten tärkeäksi Bruuttus on minulle tullut. En kuitenkaan uskaltanut käyttää hänestä ystävä-sanaa - vaikka rakas ystävähän hän, hra Bruuttus, minulle on.

Minulle ratsastamisessa on kyse paljon muustakin kuin satulaan nousemisesta ja suorituksista kuten varmasti monelle muullekin heppatytölle tai -pojalle. Tänäänkin aamulla, kun menin moikkaamaan Bruuttusta, hän hörähteli minut nähdessään. Silittelin ja halailin häntä hetken karsinassa ennen kuin laitoin riimun päähän ja vein hänet "pesariin" harjattavaksi. Ja taas ratsastustunnin jälkeen sama kuvio toisinpäin. Kotiin lähtiessäni oli sydän pakahtua - sellaisen tunteen hra Bruuttus saa minussa aikaan.

Kuvaustilanne on hieman lavastettu, jotta mahduimme molemmat kuvaan. Tai ehkä se on just sitä, miltä se näyttää: alamaiselle on myönnetty audienssi.

28. lokakuuta 2013

A Duck Face

It's been quite rainy over the past few days.
I talked to my sister on the other day and she told me something that made me laugh.

mr. Ukko doesn't like rain, or getting wet. He's got some pretty damn cool jackets for rainy days. But he doesn't like to wear them! My sister made him wear one of his jackets on the other day, and he decided not to move. He was just standing there in the hallway, looking grumpy. My sister couldn't but laugh and take off his jacket. So mr. Ukko got a little wet on their way to the grocery store.

I found this on the web. I find it funny.

13. lokakuuta 2013

Kasassa keiton ainekset - Soup

Ruokauutisia! Seuraavaksi aion nimittäin kertoa, mitä köökissäni tapahtui eilen illalla. Pahoittelut tehosteiden puuttumisesta...

Eilen skribentinne köökissä tapahtui siis seuraavaa: valmistui varsin onnistunut keitto alta aikayksikön. Eikä mikä tahansa keitto vaan keitto, jonka raaka-aineet olivat hyvinkin luomua ja lähellä tuotettua. Keiton raaka-aineista perunat olivat äitin ja isän kasvimaalta, valkosipulit kaverini ryytimaalta. Näyttipä joku porkkanakin olleen kaverini ryytimaalta. Hirven oli isä tai joku hänen jahtikavereistaan juossut kiinni viime syksynä.

Tässä sen kummemmin reseptiin paneutumatta päädynkin vain toteamaan: sekaan vaan ja anna kiehua!

This is what I was preparing last night: soup with carrots, potatoes, garlic, onions, and meat. That canned meat wasn't nothing but moose - delicious. In my family we eat a lot of moose 'cause my dad goes moose hunting every year. And it's not like eating a reindeer.

I normally don't eat that much of meat but when my mom prepares moose. Last night I found a can of moose that my dad has given me last winter. It was 'bout time... Very delicious.

What do you think of blue potatoes?



11. lokakuuta 2013

Hevosen kanssa

Pysähdyin tänään heppailemaan mennessäni lukemaan tallin oveen kiinnitettyä runoa.
Omistan runon hoitohevosilleni vuosien ajalta: Petina, Lobello, Lutox, Hiivi ja Suikun-Viivi, joista Viivi kuoli nuorimpana 31.5.2013 25-vuotiaana.
Olette kaikki rakkaita.

Hevosen kanssa

Kuuntelen.
Löydänkö sanattoman yhteyden?
Mitä voin viestiä kehoni kielellä,
eleillä, lämmöllä?
Hevonen puhuu jatkuvasti.
Avoimen aidosti.

Sulje suusi,
avaa sydämesi,
rapsuttele, silittele, rentouta kehosi.

Olen tässä,
illan hämärässä,
salaisuus arvokas,
on leijuva luottamus.

Käy lämmin tuulahdus,
ja poskella tuntuu silkkiturvan puhallus.

Kuulen.
Kun olen hetkessä,
olen tasapainossa. 
Se tekee minusta paremman ihmisen.

Satoja kiloja,
suruja ja iloja
Huolta loputonta,
yötä unetonta.

Kun silittää turpaa samettisen,
murhe on entinen.
Yhteys aukeaa,
ja kaikki ikävä katoaa.

Uuden alku,
silti jatkoa vanhalle.
Mitä on edessä?
Tähdenlento taivaankannen,
vaiko taival ainainen?

kirj. Pauliina Talka

8. lokakuuta 2013

No Filter



This is what I saw this morning when I stepped outside - on my left, on my right. #nofilter

25. syyskuuta 2013

Kyylä

Tänään kotiin kävellessäni pysähdyin ihastelemaan kotipuistoni puiden upeita syysvärejä. Ja olipa minun otettava pari kuvallista muistoakin - huolimatta lähes umpijäätyneistä sormistani. Etsiessäni "täydellistä" kuvakulmaa muistui mieleeni varsin huvittava muisto vuosien takaa.

Istuskelin silloin kuvassa näkyvällä valkoisella penkillä. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, ilmassa oli keskikesän tuntua. Kuvassa näkyvien penkkien selkämyksiin on kiinnitetty metallisia laattoja, joihin on kaiverrettu tamperelaisten muusikkojen lyriikoita. Käännyin lukemaan oman penkkini laatan tekstiä:

"Kun aamulla silmäni aukaisin
ja Mansen piippuja katselin
Päätin en jää tähän junttilaan
mä lähden stadiin bailaamaan."
Kari Peitsamo: Pakko päästä Helsinkiin

Samalla huomasin kadun toisella puolella tutun näköisen tyypin: no, mutta Kari Peitsamohan se siellä käpytteli punainen bandana-huivi otsallaan.  Liekö lähdössä Helzinkiin.

PS Se kyylä olin minä.


Muutama sana markkinoinnista #kekäle

Tiäks sen tunteen, kun lähdet jahtaamaan sitä Canada Goosea? Sitä tunnetta, kun olet mainoksesta lukenut, että "kaikista normaalihin...