Alla oleva, toimittaja Anna-Liisa Blombergin kirjoittama juttu julkaistiin 27.11.2013 ilmestyneessä Demokraatti-lehdessä. Pahoittelen, etten onnistunut muokkaamaan juttua yhtä visuaaliseksi, kuin miltä se näytti lehden sivuilla. -Johanna
Kaksi tarinaa työuupumuksesta
"Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa"
Kaksi tarinaa työuupumuksesta
"Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa"
– Ansaitsen elää uutta elämää ilman vanhan elämän taakkaa, noin 30-vuotias nuori nainen summaa.
Ekonomiksi valmistunut Johanna viihtyi ensimmäisessä työpaikassaan. Hän ystävystyi ihmisten kanssa ja työpaikalla oli hyvä meininki. Ilmapiiri kuitenkin muuttui, kun johdossa tapahtui muutoksia. Ilmapiirin muutos sai monen työntekijän vaihtamaan työpaikkaa, mutta Johanna jäi, vaikka tuntui, ettei työntekijän osaamista arvostettu, johto ei tukenut ja alkanutta kiusaamistakin katsottiin läpi sormien.
Johanna halusi suoriutua töistään, koska hän näki työn arvonsa mittana. Hän haaveili saavansa joskus raivattua pöytänsä töistä, mutta niitä kertyi koko ajan lisää, vaikka hän paiski ylitöitä, päivät venyivät illoiksi ja töitä oli tehtävä joskus viikonloppuisinkin. Lomaa ei uskaltanut pitää, koska tuuraajia ei otettu ja loman jälkeen työpöydällä odotti taas monta kertaa hirveämpi nivaska töitä.
– En nähnyt kavereita, ei ollut harrastuksia. Kävin töissä, tulin kotiin ja olin yksin. Olin niin väsynyt työpaikkaan ja siihen kuormaan, että en sietänyt ketään ympärilläni, halusin vain olla. Voin pahoin, kun ajattelinkin töihin menoa, hän kuvailee.
Selkä petti ennen mieltä
Työterveyslääkärin luona hän kertoi työtaakastaan, työpaikan huonosta ilmapiiristä ja unettomuudestaan, mutta apu jäi vähäiseksi. Jaksamista hoidettiin lähinnä nukahtamis- ja unilääkkeillä.
Käännekohta oli lopulta jo aikaisemmin oireilleiden ja viimein pahaksi äityneiden selkä- ja niskavaivojen takia saatu sairasloma. Johanna uskoo hänen kroppansa reagoineen hirveään pahaan oloon menemällä kirjaimellisesti rikki. Vaikka Johanna oli viettänyt seitsemän vuotta samassa työpaikassa, ei hän sairasloman jälkeen enää palannut entiseen työhönsä. Sitä nimenomaista työtehtävää ei enää olisikaan ollut tarjolla – Johannan työtaakka kun oli jaettu neljän henkilön hoidettavaksi.
Kohti uutta elämää
Johanna oli jo työssä ollessaan elänyt osittain työterveyslääkärin määräämien lääkkeiden sumussa, mutta sairasloman jälkeen hän alkoi käyttää lääkkeitä väärin ja masennus iski häneen täydellä voimallaan. Nyt muutaman vuoden kuluttua sumu alkaa hälvetä – Johanna on löytänyt rakkaan harrastuksen, hän on ollut työkokeilussa ja saa tukea kuntoutukseen. Vertaistuesta on ollut iso apu.
Työelämään takaisin halajava Johanna kuitenkin miettii, miten työnantajat suhtautuvat kolmen vuoden aukkoon ansioluettelossa. Johanna pelkää masennus-diagnoosin saavan miettimään: ”Sairastuuko tuo kohta uudestaan?”
– Jos joku on ollut kolme vuotta äitiyslomalla, hän voi sanoa saaneensa lapsen ja olleensa siksi pois. Masennus oli minun lapseni, mutta se on jo kasvanut ja muuttanut pois kotoa.
"Olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni"
Tässä jutussa Kaarina-nimellä esiintyvä hoitoalalla työskennellyt nainen kertoo aina olleensa kova tekemään töitä. Suuri ongelma oli, että hänen alallaan töitä riittää loputtomasti, eikä hän osannut jättää töitä töihin. Iltaisin hän mietti, mitä kotisairaanhoidon asiakkaille kuuluu. Kiireisessä työssä hän halusi myös pysähtyä kuuntelemaan ja juttelemaan asiakkaiden kanssa.
– Annoin liikaa itsestäni. Vasta myöhemmin hoksasin, ettei hoitoala sovi minulle ollenkaan, Kaarina kertoo.
Kaarinan työuupumukseen vaikuttivat myös henkilökohtaisen elämän myllerrykset. Kolmen lapsen yksinhuoltajaksi 34-vuotiaana jäänyt Kaarina sinnitteli töissä pitkään, vaikka väsymys painoi. Selviytyä ja suoriutua piti.
– Kun ihminen sairastuu omaan vahvuuteensa, se on kauheinta, mitä voi tapahtua, hän sanoo.
”Ei” on vaikea sana
Hän otti työn rinnalle osaamistaan täydentäviä opintoja ja väsymys kasvoi. Hän kuvailee kulkeneensa sumussa kuin robotti töihin ja töistä kotiin. Unettomuuttaan hän alkoi hoitaa alkoholilla. Todellinen käänne tapahtui, kun Kaarinan murrosikäinen tytär totesi öitään valvovalle äidilleen, että ”tästä ei nyt taida tulla mitään.”
– Olin viimeisen kerran töissä silloin vuonna 1999, nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva 55-vuotias Kaarina kertaa.
Kaarina teki sijaisuuksia aikana, jolloin työntekijöitä vähennettiin, eikä muita sijaisia otettu. Työpaikalla ajateltiin, että ”kyllä Kaarina hoitaa”. Kun kotisairaanhoitajalla pitäisi olla neljä kotikäyntiä päivässä, saattoi niitä Kaarinalle kertyä kuusi tai seitsemän.
– Minulta kysyttiin, menisitkö vielä tuonnekin. Otin työt, kun en osaa sanoa ei, Kaarina kertoo.
– On aika paradoksaalista, että olen hoitaja, mutten osannut hoitaa itseäni, hän jatkaa.
Aikaisemman vertaistuen puolesta
Työssä ollessaan Kaarina sai lyhyitä sairaslomia masennuksen vuoksi. Parhainta ja kokonaisvaltaisinta hoitoa hän sai vasta vuonna 2006 päihdepsykiatrian puolelta. Sen jälkeen hoitoa tai alkoholia ei ole tarvittu. Nyt Kaarina tekee vapaaehtoistyötä ja auttaa tyttärensä perhettä lastenhoidossa.
– Käyn myös ryhmissä kertomassa tarinaani niille, jotka ovat vielä työelämässä ja yrittävät palata sinne takaisin, vertaistuen nimeen vannova Kaarina kertoo.
Kaarinan mielestä olisi hyvää ennaltaehkäisyä, jos työterveydenhuollon kautta tarjottaisiin ryhmäterapiaa ja vertaistukea jo ennen kuin seinä tulee vastaan.
– Näkee, että on muita samassa tilanteessa. Sehän koetaan suureksi häpeäksi, kun ei kykene töitänsä enää tekemään.
Töissä sinnitellään pitkään uupuneenakin
Työolosuhteista tai niiden muutoksesta johtuvan uupumuksen kourissa sinnitellään pitkään ennen kuin apua tohditaan hakea. Tämä käy ilmi Tampereen yliopistossa syksyllä valmistuneesta Sanna Rikalan väitöskirjasta. Väitöskirjan tutkimuksen kohteena ovat naiset, mutta Rikala uskoo monen havainnon pätevän myös miehiin.
– Veikkaisin, että miehet sinnittelevät aivan yhtä lailla ja työuupumuksen vaiheet ovat samanlaiset. Suomalaisille työ on todella tärkeä arvo ja keskeinen osa elämää. On iso päätös luopua siitä tai edes antaa vähän periksi jäämällä sairaslomalle. Se tavallaan sotii meidän taistelumoraaliamme vastaan, Rikala sanoo.
Uupumusta ei mielletä sairaudeksi
Kaikilla Rikalan haastattelemilla naisilla työuupumus eteni saman kaavan mukaisesti. Jokaisen työpaikalla oli tapahtunut muutos, jonka myötä työolot muuttuivat kuormittavammiksi. Aluksi työn taakan lisäännyttyä naiset yrittivät vaikuttaa työoloihinsa. Kun kävi selväksi, ettei positiivista muutosta tapahdu, he jäivät sinnittelemään.
– Tyypillistä oli, että lääkäriin menemistä – väsymyksestä ja pahasta olosta jollekin puhumista – lykättiin kauan, vuosiakin, vaikka osa oli jo vakavasti masentuneita siinä vaiheessa, Rikala kertoo.
Koska työuupumus ei ole virallinen tautiluokitus, ei sen perusteella voi saada sairauslomaa. Usein diagnoosiksi kirjataan masennus. Tämä osaltaan pitkitti Rikalan haastattelemien naisten hakeutumista työterveyslääkärin pakeille. He vierastivat työoloista johtuvan uupumisen määrittelyä masennukseksi.
– Se liittyy käsitykseen, että diagnoosi tarkoittaisi, että on heikompi kuin muut, tai että vika on sittenkin vain itsessä eikä ulkopuolisissa tekijöissä, Rikala sanoo.
– Koska ihmiset ymmärtävät tilanteensa niin, että kyse ei ole ensisijaisesti sairaudesta, pitäisi olla joku muu ratkaisumalli päästä tauolle vaikeasta työelämän kuormitushuipusta kuin sairauden toteaminen, hän jatkaa.
Rikalan mielestä mielenterveysongelmia yksilöllistetään liikaa. Käsitys uupumisesta yksilön sisäisinä ongelmina istuu tiukassa, vaikka esimerkiksi jossakin tietyssä ammatissa työuupumuksesta kärsitään useammin.
– Painotus on naisvaltaisilla aloilla, kuten hoiva-alalla, ja uupuminen koskee myös näillä aloilla työskenteleviä miehiä. Se osoittaa hirveän konkreettisesti sen, että kysymys on alan työoloista, eikä esimerkiksi naisista sukupuolena, Rikala sanoo.
Rikalan mukaan alat, joissa usein uuvutaan, ovat niitä, joissa 2000-luvun taitteessa kaikkein eniten kiristettiin vyötä – tehostettiin ja heikennettiin työehtoja. Rikala muistuttaakin, että mielenterveysongelmien syntymiseen voidaan vaikuttaa myös poliittisesti muuttamalla rakenteita työssä jaksamisen kannalta suopeammiksi.
Irtiotto muuttaa elämän
Sinniteltyään aikansa työkuormansa alla ottivat Rikalan haastattelemat naiset irtioton tilanteestaan. He menivät lääkäriin ja jäivät sairauslomalle masennuksen vuoksi. Jokaiselle irtiotto oli suuri muutos elämään. Vain yksi heistä palasi entiseen työpaikkaansa. Osa kouluttautui kokonaan uuteen ammattiin. Vakavammissa tapauksissa sairaslomaa seurasi työkyvyttömyyseläke.
Rikala kertoo naisten yrittäneen haastatteluissa hakea sopivaa ilmaisua kokemalleen tunteelle – uupumukselle, joka voi olla samaan aikaan työoloista että omasta itsestä johtuvaa.
– Yksi haastateltava käytti termiä ”taakkaisuus”. Minusta se on hyvä ilmaisu, Rikala summaa.