Mä olin tappaa itteni.
Ei se siitä ollu kii, ettenkö olis uskaltanu. Mä uskallan. Mä uskallan.
Ei se toteutuskaa ollu kovin kaukana, vai miten sitä sanotaan. Mä olin hyppäämäs sen vihannesauton alle ja päättämäs elämäni – elämän, jota mä en jaksanu enää elää. Sillä elämällä ei ollu mulle mitää annettavaa, eikä mulla sille. Se elämä oli vieny multa kaiken, nämä perinteiset terveyden ja perhesuhteet mut sen lisäks sen itsetunnon, joka mulla on aina ollu vähä heikko. Mä en ole koskaan osannu arvostaa ittiäni, mussa on aina ollu jotaki vikaa niin omien ku muidenki silmis. Tai niin mä ajatteli.
Mutta palataan siihe, kun mä päätin tappaa itteni.
Mä olin tulos koulusta kotia. Sinne kouluun mä hain joskus aikaisemmi syksyl, ja pääsin. Sen piti merkata mun elämäs uutta alkua, sen piti olla sitä, mitä mä halusin. Muttei se ollu. En mä siks ittiäni tappas, sen koulun takia. Mut palataan niihi syihinki viä myöhemmi.
Mä seisoin valoristeykses, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun risteykses. Näin, kuinka edellisist valoist alko lähestyä sellane vihannesauto, joka siis kuljettaa niit vihanneksia kauppaa. Se auto keikku puolelta toisel, tais olla kuskilla kiire paikasta toisee. Siinä mä seisoin ja ku hypnoosis kattoin sen auton lähestymistä. Nii lähelle se pääs, et erotin sen kyljestä tomaatit. Sitte mun olis jo pitäny hypätä sen auton alle.
Eihä siitä kuitenkaa mitää tullu, ku mä muistin ne munkit siel repus! Mä, poloonen, olin just käyny Kauppahallis matkalla kotia ja ostanu vastaleivottuja munkkeja ja reikäleivän. Mä muistin ne munkit siel repus just, ku mun olis pitäny ottaa se askel ja odottaa, et se törmää muhu. Se ajatus, joka jätti mut seisomaan yksi siihen tien varteen kaiku mieles: ne näkee, et mä oon ostanu munkkeja! Ne näkee, et mun repus on ollu tuoreita munkkeja, enkä mä halua, että ne näkee mun munkit. Niin, ne munkit säästi mun hengen sinä talvisena päivänä, ku mä olin tappaa itteni.
En kai mä niitä munkkeja koskaa syöny. Kotiin tultuani mä laiton ne siihe samaan paikkaa, ku mis ne muutki munkkipussit oli pakkaantuneina liki toisiaan.
