Päätin omistaa tämän kirjoitukseni maailman parhaalle samettiturvalle, Bruuttukselle! Tai hra Bruuttukselle kuten häntä kutsun. :) Jäin tänään tallilta kotiin tullessani miettimään aikaisemmin käymääni keskustelua. Siinä keskustelussa kerroin, miten tärkeäksi Bruuttus on minulle tullut. En kuitenkaan uskaltanut käyttää hänestä ystävä-sanaa - vaikka rakas ystävähän hän, hra Bruuttus, minulle on.
Minulle ratsastamisessa on kyse paljon muustakin kuin satulaan nousemisesta ja suorituksista kuten varmasti monelle muullekin heppatytölle tai -pojalle. Tänäänkin aamulla, kun menin moikkaamaan Bruuttusta, hän hörähteli minut nähdessään. Silittelin ja halailin häntä hetken karsinassa ennen kuin laitoin riimun päähän ja vein hänet "pesariin" harjattavaksi. Ja taas ratsastustunnin jälkeen sama kuvio toisinpäin. Kotiin lähtiessäni oli sydän pakahtua - sellaisen tunteen hra Bruuttus saa minussa aikaan.
Kuvaustilanne on hieman lavastettu, jotta mahduimme molemmat kuvaan. Tai ehkä se on just sitä, miltä se näyttää: alamaiselle on myönnetty audienssi.
