Näin totesi Lappeenrannassa vuonna 1947 eversti Adolf Ehrnrooth, kun Uudenmaan Rakuunarykmentti jalkautettiin, ja hevosten aika ratsuväessä päättyi.
Tänään, kun vietämme Suomen 97. itsenäisyyttä, halusin muistaa suomenhevosta, jonka merkitys sekä talvi- että jatkosodassa oli Suomen armeijan liikkuvuudelle täysin ratkaiseva. Millään sen ajan moottoriajoneuvolla ei olisi voitu korvata hevosta maastossa sen ylivoimaisen maastoliikkuvuuden vuoksi.
Hevoset olivat kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden ja tykistön kuljetusta varten. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin kahdeksan hevosta. Huolto oli sota-aikaan joka aselajissa pitkälti hevosista riippuvainen. Hevoset pystyivät normaalisti vetämään noin 300 kilon tavarakuorman. Talvisodan alussa käytettiin kärryjä, mutta lumipeitteen kasvaessa siirryttiin rekien käyttöön. Myös purilaita ja kantosatuloita käytettiin vaikeassa maastossa liikuttaessa. Hevoset vetivät perässään myös hiihtäjiä. (lähde:http://www3.lappeenranta.fi/museo)
Kuvassa purilaat (lähde: SA-kuva)
Hevostietokeskuksen (http://www.hevostietokeskus.fi) sivuilla on luettavissa Riitta-Marja Leinosen kirjoittama artikkeli Hevosen ja ihmisen kumppanuus sota-aikana, missä tarkastellaan muun muassa hevosen hoitoa ja käyttäytymistä rintamalla, sekä hevosen kuolemaa.
Sotahevosen lähtö - hevosotot
Sotakelpoinen hevonen oli iältään 5-18-vuotias. Hevosen mukaan piti laittaa päitset, marhaminta, loimi, juottoämpäri ja puhdistusvälineet sekä vähintään 50 kiloa kauroja ja sata kiloa heinää. "Vakavana isä valmisteli Kilttiä matkalle. Laittoi vielä ämpärin kaulaan. Se ei juo
muusta, oli isä sanonut Lappeenrannassa luovuttaessa rakkaintaan." (SKS KRA
HS 1: Alikoski. 1975.)
Hevosen käyttäytyminen rintamalla
"Pataljoonan huollossa oli hevonen, joka kuului Rajavartiosto 3:n vakinaiseen
hevoskantaan. Hepo oli säilynyt hengissä hyökkäysvaiheen ajan ja palveli
valtiota edelleen sodan jatkuessa. 'Vakinaisessa' palveluksessa ollessaan se oli
oppinut niin paljon talon tavoille, että se tiesi mm. valtion hevoselle kuuluvan
suurimman sallitun kuorman painon kymmenen kilon tarkkuudella. (---) se
kokeili kuormauksen jälkeen kuorman painoa nojailemalla aisoihin. Jos kuorma
ylitti 10-20 kiloa suurimman sallitun painon eli 250 kg, kävi hevonen istumaan
aisojen väliin eikä liikahtanut paikoiltaan millään ennen kuin kuormaa oli
kevennetty 250 kiloon. Jos sitä vastaan yritti pakotteita, mm. laittamalla
palavan tuohikäprän hännän alle, antoi se tuiman potkun takajaloillaan. Jos se
totesi, ettei kuorma ylittänyt normeja, veti se kuorman kiltisti."(SKS KRA HS 4:
Tiainen. 1975.)
Hevosen hoito rintamalla
"Oli erittäin ikävää, kun iltasella sanoimme, että käymme edes myötätuntoa antamassa [sodan aikaan hevosille ei ollut aina ruokaa, jolloin miehet antoivat omista leipäannoksistaan]. Sitä me kovasti ihmettelimme, kun ne hevoset oppi tuntemaan
hoitajansa vaikka kaikki oli samanlaisessa puvussa. Kyllä aina oma ajokki
kutsui, kun joku meni näkyville." (SKS KRA HS 2: Laitinen. 1975.)
Hevonen pelastaa miehen
"Olin kerran viemässä iltayöstä postia etulinjaan. Tapana oli, että hevonen ja
kaksi miestä kulkee yhdessä partiovaaran takia. Toinen mies ohjastaa hevosta
ja toinen on ampumavalmiina tarvittaessa. Hevonen käveli reippaasti, mutta
kevyin askelin talvitietä pitkin. Olimme [menossa] noin 2 km [päässä] linjasta,
kun hevonen melkein pysähtyi ja käänteli korvia eteen ja sivulle kuullakseen
jotain yön hiljaisuudessa. Supisimme siinä keskenämme, että onkohan partio
taas liikkeellä, kun hevonen kulkee varovasti kuin kissa pimeässä. Tultiin
mäennyppylälle ja hevonen säntäsi laukkaan silmänräpäyksessä. Huomasimme
samalla, että kaksi miestä juoksee tielle pensaikosta, mutta hevonen meni
lennossa seuraavaan mutkaan ja laukaukset tulivat peräämme liian myöhään.
Jos reessä ei olisi ollut vahvat laidat laudasta, olisimme varmaan tipahtaneet
kyydistä tielle. Vihollispartio jäi vangitta." (SKS KRA HS 4: Saukkonen. 1975.)
Hevosen kuolema
"...tummanpunainen veri pursui paksuna sen sieraimista. Mustanruskeissa
silmissä oli äärettömän surullinen, nöyrä katse. Silittelin ystäväni otsaa ja
veristä kaulaa ja sopertelin jotakin rauhoittavasti. (---) Mieleeni tuli, että
haluaisin itse lähettää Pruunin kuolemaan, mutta tiesin, etten siihen
kuitenkaan kykenisi. Sisukkaasti pieni Pruuni seisoi huojuvilla jaloillaan ja
painoi riipuksissa olevaa päätään rintaani vasten. Siinä se oli siihen hetkeen
saakka, jolloin sen otsaan suunnattu ase laukesi ja Pruuni lyhistyi mustuneelle
sannansekaiselle hangelle." (SKS KRA HS 1: Kaarto. 1975.)
Sotahevosen paluu
"Meiltä sukulaistalosta oli kaksi hevosta sotareissussa ja kotiin palautuksen
yhteydessä oli tullut sekavuutta luovutettavien hevosten omistussuhteista.
Hevosten kantakorttien merkinnöissä oli epätarkkuuksia. K.o. hevosia mentiin
etsimään naapuripitäjään, jossa oli palautettujen hevosten kokoamispaikka.
Mukana oli talon ns. isäntärenki, joka oli kasvattanut varsasta molemmat
hevoset. Tultuamme paikan päälle ei meillä ollut epäselvyyksiä omista
hevosistamme sen paremmin kuin viranomaisillakaan. Hevoset olivat puomissa
kiinni ja niitä oli paljon, mutta kun tulimme ensimmäisen omamme kohdalle
alkoi sen mailmanen hirnunta ja reuhtominen, samoin toisen kohdalla, joka
kaiken temmellyksensä yhteydessä veti riimuköyden poikki ja heti päällään
tönimään kasvattajaansa. Molempien hevosten pään hinkkaamisesta noutajan
vartaloa vasten ei tahtonut tulla ollenkaan loppua. Siinä ei voinut kuivin silmin
katsoa sitä kotiintulon onnea. Minusta tuntui, että kostuivat ne hevostenkin
silmät." (SKS KRA HS 1: Järvinen.1975)
