"Tuulispää is back!"

Tämä kirjoitukseni julkaistiin Mielenterveysyhdistys Taimi ry:n Kipunoita-jäsenlehdessä (2/2015) kesän korvalla.

Tuulispää is back! 

Tuulispään elämässä on ehtinyt tapahtua yhtä ja toista. Hän on kirjoittanut tämänkin lehden sivuilla jatkavansa uteliaana kohti uusia elämän seikkailuja mutta myös jättänyt jäähyväiset teille, joihin hän tutustui Ruusan kahvilassa, vertaisryhmissä ja olkkarissa. Mutta tämän kirjoituksen otsikko “Tuulispää is back” ei ainoastaan jatka siitä, mihin hän edellisessä kirjoituksessaan jäi, vaan johdattaa lukijat siihen Tuulispään arkeen, jota hän niin kovasti kaipasi kaikki ne vuodet, jotka hän sairasti.  

Onneksi Tuulispäällä on hyvin aktiiviset vanhemmat, jotka soittelevat Tuulispäälle ja kyselevät töistä, harrastuksista, vapaa-ajasta. - Oletko muistanut syödä? kuuluu usein puhelimen toisesta päästä. Erityisesti Tuulispään äiti on ottanut omaksi elämäntehtäväkseen pitää huolen siitä, ettei Tuulispää-tytär enää rasita itseään liiallisella työnteolla, että Tuulispää vain (joskus) on. Tuulispään isä puolestaan yllättää tytärtään lähettämillään herkkupaketeilla. Näissä paketeissa on suklaata sekä muita Tuulispään herkkuja, ja ne ovat aina yhtä mieleisiä yllätyksiä. 

Siellä, mistä Tuulispää tulee, on aina arvostettu työntekoa ja työteliäisyyttä. Työ on ollut mitta, jota ihmisestä on käytetty. Sairastuttuaan Tuulispää koki menettäneensä arvonsa ihmisenä, työtä tekevänä ja ahkerana yksilönä. Pieni puuhastelu ja arjen askareet eivät pystyneet täyttämään Tuulispään elämässä sitä aukkoa, jonka työelämä oli ottanut ja myöhemmin muuttanut salakavalasti narkomaniaksi. Kun sitten tuli jälleen aika palata (siihen kovasti kaivattuun) työelämään, liittyi siihen Tuulispään mielessä hyvin ristiriitaisia tunteita: jaksanko, osaanko, voinko, kelpaanko…

Työelämään paluu tapahtui  marraskuun 24. päivä 2014. Päivä, jonka Tuulispää tulee muistamaan koko lopun elämäänsä. Tuo päivä tulee edustamaan Tuulispään elämässä sitä hetkeä, kun hän alkoi taas uskoa omaan itseensä. Hän jaksoi, hän osasi, hän voi, ja hän ennen kaikkea kelpasi. Hän tarttui uusiin työtehtäviin päättäväisenä, täynnä tarmoa; hän huomasi, että häntä arvostetaan ja hänen mielipiteitään kuunnellaan. Hän tajusi, etteivät hänen taitonsa ja tietonsa olleet kadonneet mihinkään, ja hän kykeni oppimaan ja omaksumaan uutta.

Paluu työelämään on kuitenkin ollut valinnan tekemistä työn ja vapaa-ajan välillä, niiden arvottamista omina ja toisistaan riippumattomina asioina. Tuulispää tekee vajaata työviikkoa (90 prosenttia täydestä työajasta), jotta aikaa jäisi myös rakkaille harrastuksille sekä ennen kaikkea “työstä palautumiseen”. Tämä “työstä palautuminen” on Tuulispäälle verraten uusi asia, sillä aikaisempi työelämä vei hänet täysin mennessään. Työelämästä palautuminen vei loppujen lopuksi lähes neljä vuotta täysin poissa työelämästä. Tässä aikaisemmassa työelämässään Tuulispää meni tuulispään lailla: kotoa töihin ja töistä kotiin. Työ oli hänen elämänsä sisältö, muuhun oli vuosien kuluessa yhä vähemmän aikaa.

Tämä “työstä palautuminen” on, ja tulee varmasti aina olemaan, tasapainoilua mielenkiintoisten työtehtävien ja terveen itsekkyyden välillä. Joskus (tai käytännössä viitenä päivänä viikossa) on katsottava kelloon, laitettava tietokone kiinni ja todettava, että päivä on tullut työtuntien osalta täyteen. Se, mikä jäi tekemättä, ehtii odottaa huomiseen… On aika lähteä harrastusten pariin tai moikkaamaan Erkkiä ja muita olkkariin. On kenties aika pistäytyä ystävän kanssa Hulluilla Päivillä tai elokuvissa. Tai vain olla möllöttää kotona.

Joku saattaisi sanoa, etteivät ne työtunnit sinällään kerro mitään aktiivisuudesta tai työn tekemisen tehokkuudesta. Aivan totta. Mutta Tuulispään tapauksessa ne työn tekemiseen varatut työtunnit on rajoitettu jo työsopimuksessa sen vuoksi, että sille vapaa-ajallekin jäisi aikaa. Toki Tuulispään täytyy rehellisesti todeta, että helpommin sanottu kuin tehty… On ollut päiviä, jolloin töissä on mennyt luvattua pidempään: töihin lähtiessä on ollut pimeää, töistä tullessa on ollut vielä pimeämpää. Tämän pimeyden väliin on mahtunut aamu- ja iltapala. Mutta tämän vuoksi Tuulispää pitääkin säntillisesti kirjaa työssäoloajoistaan. Työviikon päätteeksi hän laskee saldon: tuliko plussaa vai miinusta?

Läpi tämän kirjoituksen Tuulispää on korostanut työn tekemisen ja tehokkuuden merkitystä omassa elämässään. Ehkä jo sana “tuulispää” kuvaa tätä, osaltaan… Sen verran Tuulispää on kuitenkin oppinut omasta historiastaan, että oman itsen kuuntelu on edellytys hyvinvoinnille ja elämästä nauttimiselle. Olkoonkin, että hän aina aika ajoin “unohtaa” kaiken oppimansa ja säntää suinpäin kohti uusia haasteita ja voimainkoitoksia. Mutta uskon, että Tuulispää on kuitenkin edes jollakin tavalla “oppinut” sairastumisestaan ja loppuunpalamisestaan: hän osaa ottaa iisisti ja vain olla möllöttää. Hän vain makaa sohvalla silmät kiinni ja kuuntelee tuulen huminaa nurkissa. Odottaa, että joku tekee voileivän ja lämmittää saunan. Noina hetkinä se ihmisen arvon mitta on aivan jotakin muuta kuin työn tekeminen ja työteliäisyys. Se on se elämästä ja hetkestä nauttimisen ilo - olkoon sitten laiturin nokassa räntäsateessa tai taivaan revontulia ihastellessa. Näinä hetkinä mieleen eivät muistu ne tekemättömät työt tai valvotut yöt. On vain tämä hetki, ja se on se arvoni mitta.

Ku mä olin tappaa itteni: VI luku

Ne ei antanu mulle mun unilääkkeitä. Eikä nukahtamislääkkeitä. Ei antanu, vaik mä itkin ja huusin, ja anelin. Mä olin varma, et ne pilaa mun elämän, ja mä sanoin sen niille. Mut mä menin kuiteski nukkuun jo ennen yheksää, mun oli pakko, ku mun oli väsy. Tai ei mun väsy ollu ilman niitä mun lääkkeitä, mut mä en osannu tehdä enää mitää muuta ku nukkua (ja hinkata kodin ja Kauppahallin väliä). 

Ukko tuli mun viereen sille kirkkaan keltaselle lakanalle. Se tuli aiva mun kylkeen kii ja alko kuorsata. Mä kuuntelin sitä kuorsausta koko yön. Ja silittelin aina välillä sen turkkia. 

Sitä kuorsausta ja tuulen huminaa mä kuuntelin koko yön. Mä en saanu nukutuks, ku ne ei antanu mulle mun lääkkeitä. Se mun siskon mies tuli yöks kattoon telkkaria sinne olkkariin. Se katto telkkaria koko yön. Tai niin se luulee. Mut mä tiiän paremmin. 

Mä kuulin seinäkellon naksutuksen ja olin tulla hulluks, ku en saanu nukutuks. Jos mä oisin ollu kotona, mä oisin ottanu ainaki pari pillerii unilääkettä. Sit mä oisin heränny keskellä yötä ja alkanu tehä remonttia mun kotona. Mä asun sillee jännästi kahessa kerroksessa, joista toka on vanhas hiilikellaris. Siä mä oon keskellä yötä maalaillu seiniä ja tapetoonu. Yhen kerran mä rupesin maalaan niitä yläkerran portaita, keskellä yötä, ku mä olin heränny. Mä maalasin ne portaat ylhäältä alaspäin. Alhaalla mä huomasin, et olin jättäny valot yläkertaan. Sit mä keksin asetella nessuja niille maalatuille askelmille ja kiipesin nessuja pitkin sammuttaan ne valot. 

Vituiks ne rappuset meni mut sainpa valot sammutettua. Sit mä menin takas nukkuun.

Ku mä olin tappaa itteni: V luku

Mä nappasin untsikan sen yöasun päälle. Mä olin kai osaltaan tyytyväinen, et joku sano, mitä mun pitää tehä. Eikä mulla ollu muuta vaihtoehtoa, ku en pystyny puhumaankaan, ku suuta kuivas niin vitusti. Sisko tais pakata hammasharjan reppuun. Siskon mies otti ne lääkkeet, mä laiton kengät jalkaan ja me lähettiin niille. Taidettiin näyttää aika koomisilta: mä hapuilin eteenpäin yöasus ja untsikas, sisko poras. Muistin kuitenki sammuttaa valot ja varmistaa, et laitoin välioven kii. Ettei ne joulutähdet saa kylmää ja vilustu.

Mä en muista mitää siitä matkasta mun siskolle ja sen miehelle. Niillä on koira, Ukko. Ukko on maailman paras koira, se on mun lapsi. Mä tykkään Ukosta enemmän ku monesta muusta, ilman Ukkoo mä en varmaan ees olis täs kirjottamas tätä mun tarinaa. Ukko on hauska koira, se on muuten bokseri. Sellanen ruttuturpainen hännän heiluttaja tai välillä mä kyl luulen, et se häntä heiluttaa sitä koiraa. Jos se olis ihminen, se olis hassuttelija ja sais kaikki hyvälle tuulelle. Mut se on myös aika ittetietonen ja vieraita kohtaan pidättyväinen. Se on joskus aika hauskaa, ku ihmiset huiskii Ukkoon päin ja yrittää silittää sitä. Mut Ukko ei anna kenen tahansa koskee itteensä, edes sillai puolivahingos. Ei se anna. Mut mun se antaa tehä mitä mä haluun, se luottaa muhun.

Ukko odotti meitä, ku me päästiin mun siskolle ja sen miehelle. Mä olin niin ilonen, ku mä näin sen. Se ottaa mut aina vastaan ku kauan kaivatun ystävän, sille ei merkkaa mitää, vaiks mä oisin hiihtänyt niis samois harmais verkkareis viikkokaupalla.

Mulle tehtiin peti olkkarin lattialle. Mä tuun loppuelämän muistaan sen kirkkaan keltasen lakanan, siitä tuli mun alue. Koska mä olin jo pitkään nukkunu suurimman osan mun elämästä, mulla oli kamala tarve päästä nukkuun siäki. Kello oli ehkä kaheksan, ehkä vähemmän. Mun siskon mies ihmetteli, miks mä meen nukkuun niin aikasin. Mä sanoin et mua väsyttää.

Yks suhde: I luku

Ku se suhde loppu, jäi paljo kysymyksiä. 

Mä en tienny, mistä suunnasta mä olisin alkanu etsiä vastauksia niihin mun kysymyksiin. Mä en oikein ees tienny, mitä mä halusin tietää. Vastauksia johonki. Ja se kummitteli mun mieles. 

Välillä se tuska oli niin käsin kosketeltavaa, et musta tuntu, et mä sain siitä tuskasta kii. Sit, ku mä sain siitä kii, mä puristin sitä hengiltä. Siitä suhteen päättymisestä alko matka, joka vei mut syvemmälle siihen mun suhteeseen, ku mä olin ikinä ollu. Sen suhteen päättymisen seurauksena mä tutustuin Laastariin. Laastariksi sitä meidän suhteessa kutsuttiin silloin, ku meillä oli vielä suhde. 

Mut se Laastari oli ollu mun elämäs paljon kauemmin kuin mä olin koskaan edes uskaltanu ajatella.

Kirje Laastarille: 

”Me ei tunneta. Olet joskus ehkä kuullut minusta.

Meillä on yhteistä historiaa. Olisin jo aikaisemmin halunnut kirjoittaa sinulle, kun olin keskellä sitä sinun ja meidän yhteisen tutun tarinaa. Tai, siis... En tuolloin tiennyt sinusta mitään, mekin nähtiin pikaisesti, kun hän haki minut junalta. 

No, nyt sanon: anteeksi! Hän taisi pettää sinun luottamuksesi muutaman kerran. Minun ainoastaan kerran, kunnolla. En tiedä, sattuuko sinuun puhua hänestä. Onko hän pystynyt pyytämään anteeksi tekojaan, sinulta? En tiedä, miksi koin tärkeäksi viestiä sinulle. Ehkä siksi, kun huomaan, etten pääse hänestä itse eroon. 

Hänen haamunsa kummittelee nurkissani, hänen haamunsa muistuttaa olemassa olostaan. Hänen haamunsa on sellainen, joka tekee minut surulliseksi. Mutta toivottavasti et saanut yhtä syytä lisää vihata minua. 

En halua vääntää veistä haavassa tai muutakaan.”

Ku mä olin tappaa itteni: IV luku

Siis täällähän on enemmän lääkkeitä ku apteekis, tais se siskon mies todeta. Tai ehkä mä vain haluan kuvittaa sitä tilannetta täs ja keksin sen ite... Mut siit mä oon varma, satayksprossaa, et ne pyys muovipussia. Mä kattelin niille sellasen Sokkarin sinisen muovikassin. Siihen ne sitte alko lappaa niitä lääkkeitä kysellen, mitä näistä sä tarttet? Miten nii, mitä mä niistä tartten? Tietty kaikkia. Ja mä sanoin sen. Mä aloin itkee, ku mä näin, miten ne mun lääkkeet hävis sieltä kaapin hyllyltä siihen muovikassii. Sinne kaappiin ei tainnu jäädä ku laastarit ja vitamiinit, jos niitäkää. 

Se muovikassi täytty niistä lääkkeistä. Ja mä vollasin vieres.

                 Mä oon ostanu ne lääkkeet, mä tarviin niitä, ne on maksanu paljon rahaa.

Ei auttanu. Sitte ne sano, että sä lähet meidän mukaan. Ettei ne voi ottaa sitä omalletunnolleen, jos mulle vaik sattuis jotaki. Miten mulle muka mitää vois omas kodis sattua? Mä osasin liikkua siel vaikka pimees – no, pimeessähän mä siel liikuinki, ku silmät ei kestäny lamppuvaloa. Mä osasin väistellä niitä kasoja lattialla ja pöydällä, mä tiesin, missä niitä joulutähtiä ja muita joulujuttuja oli. 

Mä nappasin untsikan sen mun yöasun päälle. Mä olin kai osaltaan tyytyväinen, et joku sano, mitä mun pitää tehä. Eikä mulla tosin ollu muuta vaihtoehtoakaa, ku en pystyny puhuun, ku suuta kuivas niin vitusti. Sisko tais pakata hammasharjan reppuun. Siskon mies otti ne lääkkeet, mä laiton kengät jalkaan ja me lähettii niille. Taidettii näyttää aika koomisilta: mä hapuilin eteenpäin yöasus ja untsikas, sisko poras. Muistin kuitenki sammuttaa valot ja varmistaa, et laitoin välioven kii. Ettei ne joulutähdet saa kylmää ja vilustu. 

Ku mä olin tappaa itteni: III luku

Se itki. 

Mä nojailin olohuoneen oviaukos, jalat ei jaksanu kannatella, aivot halus takas nukkumaan. Mä yritin skarpata sen verran, et ne häipys yhtä äkkiä ku oli tulleetki. Ku musta ei tuntunu hyvältä, et siellä mun kotona oli ketää muita kun mä (ja ehkä joskus mun poikakaveri, se JP). Eikä varsinkaa ny, kun mun oli väsy, enkä mä nähny mitää siinä valos.

Mä siristelin viä vähä enemmän silmiäni ja yritin saada jotaki järkevää ulos suusta. En saanu. Nojailin siis siihe oven karmiin ja tuijotin jalkoihin. Sitte ne pyys, et mä menisin istumaan niiden kans siihe sohvalle. Eikä! Siihe sohvaan tulee ryppyjä ja ne sohvatyynyt rypistyy, jos me kaikki istutaan siinä. Sitä paitti ne oli jo astunu sen mun karvamaton päälle, pitää lähtiä viä yösydännä sitäki tuulettamaan, mä kirosin mielessäni. Kun mä olin yksin kotona, mä välttelin istumasta siinä sohvalla tai astumasta sille matolle. Mä istuin ehkä paljaalla lattialla, enkä ainakaa siinä karvamatolla, ettei siihen tulis painaumia. Mä vihasin niitä painaumia, ne ei sopinu mun sisustukseen. Joskus mä haroin sormilla niitä maton karvoja, jotta ne olis kaikki sojottanu samaan suuntaan. Niin mä olin tehny jo mun edelliseski asunnos. Mä tajusin, et seki asunto oli ollu mun temppeli.

Ehkä niiden äänensävy oli sen verran käskevä, et mä päätin totella sitä käskyä. Tungin itteni siihen sohvalle. Mut sille karvamatolle mä en astuis. Eikä mulla ollu mitää sanottavaa. Mutta ne tajus ilman sanojaki, etten mä ollu enää läsnä. 

Mitä sä oot ottanu?

Mä kampesin itteni ylös ja lähdin kohti keittiötä. Mä säilytän siellä mun lääkkeitä, keittiön kaapis, alimmalla hyllyllä. Sen kaapin sisältöä ei tiiä kukaa muu kun mä, ei edes JP, vaikka se kuitenki saa joskus käydä mun luona. Avasin sen kaapin ja osotin niitä lääkkeitä. Tossa, ottakaa siitä, mä mietin. Sitte, ku ne rupes pyörittelemään niitä lääkkeitä käsissään ja lukemaan niiden sisältöä, mä toivoin, et ne lähtee pois ja jättää mut yksin. Millä helvetin oikeudella ne tunkeutuu toisen kotia ja alkaa penkoa toisen tavaroita? Enhän mäkää niin tee, vaikka mulla on avain niitten kotia. 

Ku mä olin tappaa itteni: II luku

Mun elämä oli jo pitkään ollu sitä samaa: munkkeja repus, matkalla kotia. Mä mietin tosi paljo sitä, mitä mulle oli tapahtumas, mitä mulle oli tapahtunu. Enkä mä saanu kiinni siitä ajatuksesta, joka olis antanu mulle selityksen. Mä vain olin siinä. Mä vain istuin ja tuijotin kaukaisuuteen.

Siitä oli tullu mulle joka päivää. Jos mä joskus satuin muistamaan jotaki siitä mun ”aikasemmasta elämästä”, mulle tuli paha mieli ja kuitenki samalla kamala tarve tehdä asioille jotaki. Mun voimat riitti niin pitkälle, et mä olin jo tarttumas lehtikasoihin ja viemäs ne pihalle. Siihen ne jäi, lattialle. Keskelle lattiaa. Ne lehtikasat. 

Ja ne muut asiat lehtikasojen lisäks. Niitä oli mun mieles. Mä tiesin, et mun pitäis jaksaa. Mun pitäs aatella positiivisia ajatuksia ja sitä rataa. En mä niille muillekaa asioille mitää tehny, kuha hinkkasin Kauppahallin ja kodin väliä.

Seuraavat muistihavainnot on siltä sunnuntailta. Aika tarkasti se oli sunnuntai, ku seuraavana päivänä oli arki. Mulla oli päivät menny jo aikaa sitte sekasi, yhtä pyhää koko lailla, koko ajan. Mä olin sopinu näkeväni siskooni ja sen miestä. Olin jopa antanu niille luvan tulla mulle kylään. Siis m u l l e kylään! Mulla ei ollu käyny ketää kyläs kolmeen vuoteen, eikä kyl sitäkää aikasemmi, paitsi mun poikakaveri, JP. Kodista oli tullu mun pakopaikka, joku helvetin uhritemppeli, jonka uhri mä olin. Sielä oli kaikki just niinku mä halusin: lehtikasoja, helvetin joulutähtiä joka paikas. Mä olin jossaki huuruis käyny tyhjäämäs Sokkarin joulun jälkeen lopuista joulutähdistä. Niitä notku sitte lattialla ja pöydillä, niitä kuuskytsenttisiä ja pienempii, valkosia ja punasia.

Mun oveen koputettii. Kello oli ehkä kuus illalla. Ja mä olin jo täysis yökamppeis. Tai kyllähä mä muutenki tykkään hiihtää niis samois vermeis kotona ollessani. Siis niis kulahtaneis flanellihousuis, pitkähihases paidas ja villasukis.

Mä en tiä, mikä mua viivytti sen oven kans. Aiva ku se koputus olis ollu jo vähä kärkkäämpää, niillä ihmisillä oli tosiaan tarve päästä sisälle sinne mun temppeliin, jossa mä uhrasin itteni joka ikinen päivä ja yö. Mä sain oven auki ja sielä odotti mun sisko ja sen mies. 

Mun suu oli niin kuiva, etten saanu suustani sanaakaa. Silmät räpsytteli yrittäen totutella siihen eteisen valoon, jonka olin räpsässy päälle ovea avatessani. Siinä mä seisoin. Yötamineis, silmät kaukaisuuteen tuijottaen, suu ku santapaperia. Enkä mä tainnu osata sanoakaa mitää. Siirryin niiden tieltä pois, väistin, että ne pääsis sisälle. 

Sitte mä tajusin lähtee kohti olohuonetta, laittaa valot eka sinne, ettei ne tajuu mennä keittiöön, joka oli täynnä niitä munkkeja ja reikäleipiä. Ja joulutähtiä. Ja irttareita.

Sitte se mun sisko sano jotaki, mihin mä havahduin: 

Mitä täällä oikein tapahtuu? 

Ku mä olin tappaa itteni: I luku

Mä olin tappaa itteni. 

Ei se siitä ollu kii, ettenkö olis uskaltanu. Mä uskallan. Mä uskallan. 

Ei se toteutuskaa ollu kovin kaukana, vai miten sitä sanotaan. Mä olin hyppäämäs sen vihannesauton alle ja päättämäs elämäni – elämän, jota mä en jaksanu enää elää. Sillä elämällä ei ollu mulle mitää annettavaa, eikä mulla sille. Se elämä oli vieny multa kaiken, nämä perinteiset terveyden ja perhesuhteet mut sen lisäks sen itsetunnon, joka mulla on aina ollu vähä heikko. Mä en ole koskaan osannu arvostaa ittiäni, mussa on aina ollu jotaki vikaa niin omien ku muidenki silmis. Tai niin mä ajatteli.

Mutta palataan siihe, kun mä päätin tappaa itteni.

Mä olin tulos koulusta kotia. Sinne kouluun mä hain joskus aikaisemmi syksyl, ja pääsin. Sen piti merkata mun elämäs uutta alkua, sen piti olla sitä, mitä mä halusin. Muttei se ollu. En mä siks ittiäni tappas, sen koulun takia. Mut palataan niihi syihinki viä myöhemmi.

Mä seisoin valoristeykses, Hämeenpuiston ja Satakunnankadun risteykses. Näin, kuinka edellisist valoist alko lähestyä sellane vihannesauto, joka siis kuljettaa niit vihanneksia kauppaa. Se auto keikku puolelta toisel, tais olla kuskilla kiire paikasta toisee. Siinä mä seisoin ja ku hypnoosis kattoin sen auton lähestymistä. Nii lähelle se pääs, et erotin sen  kyljestä tomaatit. Sitte mun olis jo pitäny hypätä sen auton alle.

Eihä siitä kuitenkaa mitää tullu, ku mä muistin ne munkit siel repus! Mä, poloonen, olin just käyny Kauppahallis matkalla kotia ja ostanu vastaleivottuja munkkeja ja reikäleivän. Mä muistin ne munkit siel repus just, ku mun olis pitäny ottaa se askel ja odottaa, et se törmää muhu. Se ajatus, joka jätti mut seisomaan yksi siihen tien varteen kaiku mieles: ne näkee, et mä oon ostanu munkkeja! Ne näkee, et mun repus on ollu tuoreita munkkeja, enkä mä halua, että ne näkee mun munkit. Niin, ne munkit säästi mun hengen sinä talvisena päivänä, ku mä olin tappaa itteni.

En kai mä niitä munkkeja koskaa syöny. Kotiin tultuani mä laiton ne siihe samaan paikkaa, ku mis ne muutki munkkipussit oli pakkaantuneina liki toisiaan.