Osa teistä tuntee minut hyvin, osa hyvin huonosti. Niille, jotka tuntevat minut, esitänkin kysymyksen: ajattelitko minut nähdessäsi, että sairastun masennukseen? Että olen niin masentunut, että itsemurha on ainoa keksimäni ratkaisu siihen tuskaan, jota koen? En, en usko. Enkä uskonut itsekään. Minulle mielenterveysongelmat olivat hyvin vieras puheenaihe. Suvussani ei ole alttiutta sairastua mielenterveysongelmiin, enkä ollut tainnut koskaan edes tuntea ihmistä, joka olisi ollut masentunut tai mieleltään sairas (=hullu) (luulin). Ehkä suhtautumiseni oli ennemminkin negatiivinen: jäisivät kotiin haahuilemaan (hullut). - Ehkä kuitenkin näit minut (hullun) haahuilemassa niissä harmaissa verkkareissani tyhjyys silmissä, paossa elämääni...
Paossa elämääni, paremmin en voi sitä kuvata. Erakoiduin, vetäydyin syrjään. Olin haluton. En pitänyt itsestäni huolta, asuntoni oli kuin niistä tv-ohjelmista, joissa ihmiset hukkuvat romuun. Halusin vain nukkua, nukkua sitä lääkeunta, yhä uudelleen. Päivät olivat öitä, ja minä nukuin. Siitä lääkeaddikti-minästä muistuttaa tänä päivänä ne muistissani olevat aukot, joita en tule koskaan täyttämään. Sitä minulle ei suoda. Ja ehkä se on omaksi parhaakseni. Ja se on seuraus niistä lääkkeistä.
Minua eivät kannatelleet säälivät katseet, huokaukset, säästä puhuminen, kun sisälläni oli pilkkopimeää. Minua kannatteli ainoastaan usko siihen, että saan sen "oman elämäni" vielä takaisin. Sen elämän, joka juuri ennen sairastumistani oli sitä, mistä olin aina haaveillut. Olin tavannut ihmisen, joka oli täydellisin kumppani minulle, joka oli paras ystäväni. En ole tainnut koskaan edes kiittää häntä niistä hetkistä, kun hän piti kädestäni kiinni ja omalla läheisyydellään antoi toivoa paremmasta - kannatteli minua ne pari vuotta, kun kaikki muu oli niin synkkää. Kiitos, kiitos myös perheelleni, ettette hylänneet minua!
Näin jälkeenpäin on ollut toki yllättävää huomata, ettei se "oma elämäni" ollutkaan enää sitä, mihin se silloin pari vuotta sitten diagnoosini saadessani päättyi. Se oli jatkanut matkaansa, ilman minua. Tai ei se ehkä ole "yllättävää", älä käsitä väärin. Ennemminkin sellaista, jota en kyennyt sairastumiseni vuoksi ajattelemaan tapahtuvaksi. Kuvittelin, että parannuttuani palaisin takaisin siihen "omaan elämääni" ja jatkaisin siitä, mihin silloin kesällä 2011 jäin. Toteuttamaan niitä unelmia ja haaveita, joita muistan minulla olleen.
Tänä päivänä voin paremmin kuin koskaan. Osaan olla armollisempi itseäni kohtaan, enkä vaadi itseltäni enää suorituksia. Sisimmässäni on kova palo alkaa rakentaa sitä "uutta elämääni", enkä ole edes kamalasti vitkastellut... Eräs läheisimmistä opiskeluaikojen ystävistäni kirjoitti taannoin: "Ikävä kuulla sairaudesta, mutta hienoa että nyt se on voitettu! Ainahan sinä olet taistelija ollut ja sitkeä sellainen! Valitsit määrätietoisesti aina sen tien mitä haluat kulkea etkä sitä mikä olisi ollut helpoin. Tähän uskon edelleen ja olen vakuuttunut että tuokin kurja episodi kääntyy voitoksi sillä 'johannamaisuudella' jonka muistan opiskeluvuosilta." Kiitos sanoistasi, Tommi! Tehtiin hyvä pohjatyö ystävyydelle silloin vuosia sitten. Etkä ole nytkään yhtään väärässä.
Paranemisessani on kuitenkin ollut ensisijaisen tärkeää se, että olen kyennyt hyväksymään vakavaan masennukseen johtaneet syyt, minun tapauksessani "työelämässä tekemäni valinnat". Tämä ei ollut koskaan kuitenkaan itsestäänselvää. Pyristelin vastaan kynsin ja hampain, enkä uskaltanut myöntää edes itselleni väsyneeni, uupuneeni siihen oravanpyörään. Nyt tuo polku on hyvinkin selvä, valintani johtivat sairastumiseeni. Olisinko kuitenkaan valinnut toisin? Todennäköisesti en, en olisi osannut.
Luin eräästä lehdestä Pirkko Lahden (psykologi, psykoterapeutti ja Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja) kolumnista: "Depressio ei ole sen kummallisempi tauti kuin vaikkapa astma. Molemmat vaativat syiden selvittelyä, ehkä lääkkeitä ja tietoa siitä, miten tulee toimia." Toivon jokaisen teistä hiljentyvän edes sekunniksi miettimään sitä, miltä itsemurhan tehneestä on mahtanut tuntua. Kun elämässä ei ole kuin pimeyttä, pelottavaa synkkyytä, yksinäisyyttä. Sinille.
